Ensimmäistä kertaa on vaikea aloittaa kirjoittaminen. Mitä sanoisin? Hei! Täällä ollaan taas! Vai jotain ihan muuta..? Fiilis kuvaa oikeastaan aika osuvasti suhtautumistani bloggaamiseen tällä hetkellä.
Se on vaikeaa. Mutta haluan tehdä sitä. …Vaikka kyllä mä jo ehdin vakavasti miettiä lopettamistakin.
Kun käyn blogiportaalien etusivuilla, ahdistun. Liikaa pintaa, kiiltoa ja kaikkea ihanaa. En voikkaan kirjoittaa postausta, koska ahdistun niin, että pelkään vaikuttavani teennäiseltä. Suljen läppärin kannen ja teen jotain muuta.
Toki hiljaisempaan elooni on vaikuttanut myös kesäreissut sekä se, että satutin olkapääni enkä voi olla pitkään tietokoneen äärellä.
Naputin keskiviikkoillan ja koko torstaipäivän koulutöitä, ja olkapää suuttui siinä määrin, ettei kylmäpussikaan auttanut.
Tänään päätin aloittaa jostain. Kirjoitan kuulumisiani. Jospa siitä olisi luontaista sitten jatkaa taas hyvinvointiteeman pariinkin. Ja vähän muidenkin asioiden. Sitten kun olkapää on paremmassa kunnossa.
No, mulle kuuluu ihan hyvää.
Kesä on ollut hieno, aika on mennyt liian nopeasti, vuorokausirytmini on aivan päälaellaan ja syksy on suuri mysteeri. Kahden viikon päästä saan PT-paperit käsiini, mikäli kokeet menevät putkeen. Työkuvioista en osaa sanoa mitään, enkä seuraavista opinnoistakaan liioin.
Voisin olla hyvinkin hätääntynyt, jos mikään ei olisi muuttunut pääni sisällä.
En kuitenkaan huolehdi vielä. Ehkä olen jo tottunut jatkuvaan epävarmuuteen, tai sitten olen onnistunt kasvamaan hiukan. Mies ainakin sanoi eilen, että olen tehnyt hyvää työtä kärsivällisyyden kasvattamisprojektissani.
Aihe on sellainen, josta voisin kirjoittaa oman postauksen, joten ei sekoiteta sitä tähän liiaksi.
Ettei nyt ihan liian zenmäiseltä kuulosta, voin kertoa, että viikko sitten ahdisti oikein huolella.
Pikkuruinen, omituinen tunne oli kalvanut jo hetken aikaa, ja sitten, juuri ennen yövuoroon lähtöä se purskahti ulos. Pidin pitkän palopuheen itselleni ja miehelläni, ja puhuin asioista joita en edes ollut tajunnut ajattelevani. Puhetta vain tuli. Ahdisti ja tuntui että nyt olisi taas aika luovuttaa. Ettei mistään tule kuitenkaan mitään.
Sitten hoksasin tärkeän asian. Olo helpotti. Töissä olinkin sitten taas jo aika tyyni.
Oivallukseni liittyy meneillään olevaan ammatin- ja alanvaihtoprojektiini, joka on osoittaunut erittäin kuluttavaksi, vaikeaksi ja kuitenkin äärettömän antoisaksi projektiksi.
Vaikka tekisin konkurssin, olen kasvattanut sisäistä pääomaa, jota ei voi rahallisesti mitata.
Aika kaukaiselta tuntuu se kaksikymppinen naisenalku, joka oli elämässään (tietämättäänkin osin) aika hukassa yli kymmenen vuotta sitten. Ehkä olen hukassa edelleen ajoittain, mutta ainakin tunnen itseni nyt paremmin.
Tässä kohtaa täytyykin linkata Jonnan
postaukseen, jossa hän listaa syitä miksi kolmekymppisenä on kivempaa. Allekirjoitan aika monta kohtaa listasta.
Ei se ole niin vakavaa. Elämä siis.
peaceandstyleblog 