Seuraava matkakohde

Ala-asteen maantiedon – vai sittenkin ympäristöopin tunnilta, muistan erityisesti sen ryhmätehtävän, jossa etsimme tietoa eri maista. Jos oikein muistan, meidän ryhmän maa oli Italia. Minä tutkin matkatoimistojen oppaita, ja leikkelin hurmiossa kuvia pienistä kartoista ja aurinkoisista rannoista. Imin taustatietoartikkeleista infoa.
Kun menin naimisiin, polttarini oli maailmanympärysmatka. Se alkoi Kanarialta. Siirtyi sitten nopeasti Englantiin, siitä Brasiliaan ja Puerto Ricoon sekä Thaimaaseen ja lopulta kai Floridaan. Oli parasta. Muistelen vieläkin lämmöllä ja rakkaudella. Oikeasti me pysyttelimme kotimaan kamaralla. 
Kolmekymppislahjaksi äiti oli koonnut minulle upean albumin pienestä tutkimusmatkailijasta. Minusta, pitkin poikin Tukholmaa, Italiaa, Prahaa, Sveitsiä, Ranskaa… Kuvissa seison Pisan kaltevan tornin edessä tai Budapestin rautatieasemalla. Monacossa casinon edustalla isän kanssa, ja Venetsian Markuksentorilla lukuisten pulujen seassa.
Kroonisen kaukokaipuun siemen lienee istutettu aikaisessa vaiheessa.
Matkakuume alkoi taas nostaa päätään muutama kuukausi sitten. Silloin haaveilimme miehen kanssa vuorotellen Kuubasta ja Costa Ricasta. Tutkittiin lentoja ja mietitittin vaihtoehtoja.

Tällä kertaa, nyt kun olen jättäytynyt satunnaisten hoitajantyökeikkojen ja PT-asiakkaiden varaan, ei ihan sellaiselle seikkailulle olekkaan saumaa. Ajasta on pakko nipistää, reissu kun tulee olemaan omaa lomaa minun osaltani.
Costa Rica ja Kuuba toivottavasti odottavat meitä. Tällä kertaa me teemme nimittäin toisin. Aikaisemmat reissut ovat olleet tutkimusmatkojen ja rantalomien sekoituksia. Panamassa kiersimme viidessä eri kohteessa, Balilla kai useammassakin. Sri Lankan rannikkoa tutkittiin pitkä pätkä, ja Tansaniassa seikkailtiin safarilla. 
Nyt me keskitymme aurinkoon, lepoon ja kehonhuoltoon. Ja pysyttelemme pääasiassa yhdessä kohteessa. Poikkeuksellista. 

Me lennämme tammikuussa Thaimaahan joogalomalle.
Vatsassa kuplii ilo. Toisaalta mieli ei meinaa ymmärtää, että lentoliput tosiaan on hankittu. Ja että kohde onkin Thaimaa Väli-Amerikan sijaan.
Jos Thaimaa on meille puoliksikaan niin hyvä kuin Meksiko ja Panama olivat, meillä ei ole hätää.
Aurinko, lämpö, valkoinen hiekka, turkoosi meri, uusi kiehtova kulttuuri, hyvä ruoka ja jooga. Täältä me tulemme!

Postauksen kuvat ovat Panamasta, Santa Catalinasta

Loistavaa lauantaita, ihmiset 

Mahahual – Vastakohtien kalastajakylä Meksikossa

En ole ehtinyt pureskella vielä kaikkia kokemuksia alkuvuoden Panaman matkasta, mutta en millään malta olla haaveilematta uusista seikkailuista. Matkakuumehoureissani hoksasin, että myös Meksikosta on vielä sanottavaa.
Meksikosta nimittäin löytyi yllättävä helmi sattumalta, kun mietimme Tulumin turismihulinassa seuraavaa siirtoa. Sinne me emme haluneet jäädä, vaan piti löytää jotain meille sopivampaa.

VALKOISTA HIEKKAA JA KIRKKAITA VÄREJÄ

Niitä löytyi toki Tulumistakin, mutta myös lähellä Belizen rajaa sijaitsevasta Mahahualista. Se on pieni kalastajakylä, melkein autio suuren osan ajasta. 
Tulumista matka Mahahualiin kestää bussilla noin 2,5 tuntia.

RISTEILUALUKSIA JA VÄENPALJOUTTA KOLMASTI VIIKOSSA

Rantakatu on yleensä hiljainen ja rauhallinen. Osa ravintoloista ja kaupoista pitää ovensa kiinni, koska asiakkaita ei riitä.
Kunnes risteilijät saapuvat.

Kun valtavat Karibianmeren laivat pysähtyvät kolmasti viikossa alueelle, muuttuu rantabulevardin syke melkein Goan rantojen veroisiksi. Ihmisiä on tolkuttomasti, eikä paikkaa uskoisi samaksi!
Sombreropäiset miehet viihdyttävät laivasta ulos lähteneitä turisteja laululla sekä soitolla, ja naiset antavat hierontoja. Vapaita pöytiä ja tuoleja ei löydä, ja aiemmin suljettuna ollut allasbaari on täyttynyt bilettävistä nuorista.
Illalla väki katoaa taas risteilyaluksiin, ja katu hiljenee.  

AKTIVITEETTEINA PYÖRÄILYÄ JA MELONTAA

Loistava aktiviteetti melonnan ja kävelyn lisäksi on pyöräily. Paikallisten asuinalueelle rantabulevardilta on matkaa, eikä sinne välttämättä viitsi helteellä kävellä.
Tosin, ei siellä ole kummempaa nähtävääkään. Pieni ravintola, kauppa sekä perinteisiä Latinotyyppisiä pieniä omakotitaloja vieri vieressä, muurien suojissa. Haukkuva vahtikoira saattaa hyökätä aidalle, ja kalterit peittävät ikkunoita. Yhtä taloa kiersi sähköaita. Takaisintulomatkalla voi tsekata aavemmaisen taxfreeostoskeskusalueen, joka ilmeisesti täyttyy vain risteilijöiden tullessa.
Jos matkaa jatkaa rantabulevardilta rannanmyötäisesti eteenpäin, tulee vastaan muutamia ravintoloita ja majapaikkoja. Pikkuhiljaa välimatkat pitenevät. 
Me taisimme ajaa rantakadulta noin 8 kilometrin matkan, ja jäimme sitten Kabah-Na Eco Resorttiin juomatauolle. Hotellilla oli kaunis ympäristö ja viihtyisän näköisiä bungaloweja.
Vinkki: jos aiot vuokrata tai lainata kajakin, ja melontareissulla myös snorklata, ota mukaasi narua.
En saanut millään sidottua omaa melaani, joten sitä piti vahtia, jotta se ei huku. Lisäksi pidin Janin kajakista kiinni, jotta se ei karkaisi miehen tutkiessa merenpohjaa. Ei tullut samanaikaisesta snorklaamisesta mitään.

Tämä tie johtaa Mahahualin rantabulevardilla ja lopulta risteilijöiden satamaan. 

PÄIVÄRETKI BACALARILLE

Reissun loppupuolella iski kotiinpaluuahdistus. Mietitytti, olenko nähnyt tarpeeksi tai ylipäätään mitään.
Olin tietenkin, vaikka kuinka paljon. Olin nähnyt yhden maailman seitsemästä ihmeestä. Olin nähnyt kuinka vihreä papukaija lentelee satavuotiaan, valtavan suuren puun siimeksessä, kun toisella puolellani oli näky suoraan Maya-intiaanien ikivanhalle observatoriolle. Olin yöpynyt historiallisessa kaupungissa, jonka katetraali oli tehty muinaisesta Maya-pyramidista. Olin nähnyt mustekaloja veden alla. Olin ylittänyt itseni snorklatessani pimeässä luolassa. Ja vaikka mitä muuta. 
Mutta. Kaipasin vielä lisää.
Buukkasimme edestakaisen taxin 1100 pesolla, ja lähdimme Bacalarille, joka sijaitsee vielä lähempänä Belizeä kuin Mahahual, tunnin ajomatkan päässä.
Tarkoitus oli käydä katsomassa turkoosivesinen laguuni, sekä tavata kaupungissa Mayoja, mutta taxikuski oletti meidän haluavan nähdä perinteisiä turistikohteita. Retkestä tuli siis sen mukainen.
Näimme vanhan linnoituksen ja sen kupeessa sijaitsevan museon, joka kertoi äärimmäisen kiinnostavasta Mayahistoriasta. Siitä en saanut reissun aikana tarpeekseni.

Poikkesimme myös cenotella, joka oli meidän näkökulmasta kirkasvetinen ja syvä lampi. Sisäänpääsymaksu oli 10 pesoa. En suosittele tätä. Hienompiakin löytyy, vaikka täältä.
Sen sijaan suosittelen poikkemaan laguunilla. Se oli hieno ja todella, todella kirkasvetinen järvi.

MEIDÄN HOTELLI

Meidän hotellimme, jonka edustalla näimme delffiinin, sijaitsee rantakadulta kymmenen minuutin kävelymatkan päässä.
Majapaikkamme Hotelli Arenas tuhoutui melkein kokonaan vuonna 2007 hurrikaanin iskiessä. Vain seinät jäivät pystyyn ja vettä oli toiseen kerrokseen asti. Hotellin takana olevasta metsästä löytyi myrskyssä lentäneitä sänkyjä myöhemmin. Mahahuoalista evakuoitiin silloin ihmisiä, eikä osa koskaan palannut.
Meidän vierailumme mahdollisti Italialainen, hyvin ystävällinen nuori mies, joka oli vuokrannut hotellin. Hän toimi niin hotellinjohtajana, kuin talonmiehenäkin. Lisäksi tapasimme ainakin kolme muuta erittäin mukavaa henkilökunnan jäsentä.

TULEVAISUUS

Alueella tehtiin paljon muutostöitä, rakennettiin uutta hotellia sekä parempaa tietä. Mahahual saattaa olla tulevaisuudessa jotain aivan muuta, kuin mitä se on nyt.
Entäs minun tulevaisuuteni? Lisää matkoja, kiitos. Sitä mä toivon 

Lue Meksikosta myös: 

Viime päivät Isla De Holboxilla
Paikka, jossa vihreät papukaijat lentävät
Little Place called Tulum
Snorklausretki Tulumissa
En koskaan kyllästy hennon aallon ääneen
Kaunis ja sympaattinen Isla De Holbox
Historiaa henkivä Chichen Itza
Valladolid – Pala aitoa Meksikoa

Porvoo – Keskiaikainen kesäkaupunki

Porvoo on sopivan kokoinen kaupunki lyhyellekin vierailulle. Varsinkin, jos reissun keskittää Vanhan Porvoon ympäristöön, jossa katseltavaa riittää ja sydän pakahtuu kaikesta kauneudesta. 
Meillä on ollut tapana tutustua joka kesä johonkin kotimaiseen kaupunkiin pienen, yön tai kahden kestävän visiitin verran.
On koluttu niin Helsinkiä kuin Hankoakin. Tänä vuonna ajelemme Raumalle.
Viimeisimmän reissun teimme kuitenkin Porvooseen. Kaupunki mainostaa itseään unelmien kotikaupungiksi. Kodista en tiedä, mutta aika haavemaisen kaunis kaupunkihan tuo on. 
Tsekkaa vaikka postauksen kuvat. 

Kun puhe kääntyy Porvooseen, tulee enimmäisenä mieleen punamultamaalilla käsitellyt 300 vuotiaat ranta-aitat joen varressa. Klassisinta Porvoota, ja kokemisen arvoisiakin. 
Suosittelen testaamaan esimerkiksi Kesäravintola Johansin, joka sijaitsee Porvoonjoen rannassa. Ravintolaan pääset omalla veneellä tai sisäpihan kautta. 
-Tuuli tarttuu hiuksiin, kun istun pienen, mutta pippurisen jokilaivan nokassa. Saan olla mieheni kanssa hyvinkin rauhallisissa tunnelmissa – vain kuljettaja todistaa romanttista pusuhetkeämme. 
Toinen pariskunta hyppäsi jokiristeilylle viime tingassa, mutta he valtasivat laivan taka-osaston. Saivat hekin pussailla rauhassa maisemia katsellen.
Jos teet retken Porvooseen, suosittelen testaamaan jokiristeilyä. 
Lähdöt satamasta tasatunnein. Risteilyn kesto noin 45 minuuttia ja bonuksena opastus. 

Minua kiinnostaa reissuillani historia. Sitähän Vanhassa Porvoossa riittää. 
– Millaistakohan tuossa nykyään 700 ihmisen kaupunginosassa oli silloin ennen, mietin kuljeskellessani mukulakivin päällystetyillä, sokkelomaisesti risteilevillä kaduilla.  
– Olikohan meno kuin Koiramäen kirjoissa?
Vanhan Porvoon asemakaava on peräisin keskiajalta asti. Tuomiokirkko on sekin vanha, ja kovia kärsinyt. Pienestä kivikirkosta aikanaan laajennettu Tuomiokirkko on palanut viisi kertaa, ja onpa se jäänyt myös lentopommin alle. 
Jos historia ei niinkään kiinnostaa, mutta kauneus ja suloiset yksityiskohdat sitäkin enemmän, kannattaa tutustua lukuisiin pikku-putiikkeihin ja kahviloihin. 
Aika ihanaa on myös syödä lounas viileällä sisäpihalla köynnöskasvien lomassa, tai hörpätä leivoskahvit jälkkäriksi aurinkoisella terassilla. 

Porvoon seutu on kaunista aluetta, ja sopii hyvin myös ulkoilusta ja lenkkeilystä kiinnostuneille. 
Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa käytettävissämme, olisin käynyt Linnamäellä. Muinausjäänteellä, josta löytää ainakin vallihautoja ja luontopolkuja. Sinne on kävelymatka keskustasta. 

Hyvä vaihtoehto majoittumiselle on Hotelli Onni, jonka sijainti yllätti meidät iloisesti: 1700-luvulta peräisin oleva kartanorakennus sijaitsee kaiken ytimessä, mutta kuitenkin omassa rauhassa. Ja autonkin sai ajaa pihaan. 
Ihastuttavat puitteet, kaunis persoonallinen huone ja kiireetön tunnelma höystettynä hyvällä aamiaisella. Mitä muuta voi toivoa?  

Hotelli Onnin vastaanotto

Ei muuta kuin kotimaanmatkaa suunnittelemaan  

Santa Fe – askeettinen vuoristokylä Panamassa

Matkakuumeen noustessa hellelukemiin voisi olla järkevintä kaivaa pakkasesta kylmäpussi ja painaa se otsalle. Sen sijaan minä lisään vettä myllyyn ja kaivelen reissukuvia eteeni.
Alkuvuoden Panaman matkasta olisi vielä paljon kirjoitettavaa. Tähän mennessä olen kertonut täällä blogissanikin vasta Bocas Del Torosta. Tuosta rennon letkeästä kohteesta, joka sijaitsee Costa Rican kupeessa, ja jota värittävät monenkirjavat puiset talot. Voit lukea jutun tästä linkistä.
Haluan kokea matkoillani mahdollisimman paljon. Tahdon nähdä muutakin, kuin turistien kansoittamat kohteet. Lisäksi olen aina halunnut uida luonnonvesiputouksessa ja käyskennellä sademetsässä.
Siksi valitsimme välipysäkiksi Panaman matkallemme pikkuruisen vuoristokylän, Santa Fe:n, josta ei ostoskeskuksia löydy. 

Matka Bocas Del Torosta Santa Fe:hen taittui Santiagon kautta bussilla, jonka vessa oli rikki. Se tosin ei haitannut erästä, ilmeisesti vatsavaivoista kärsivää kanssamatkustajaa, joten noin 7 tunnin bussimatka ei ollut kaikista, noh, raikkain, jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Santiagosta nappasimme taxin, ja tunnin ajomatkan jälkeen löysimme itsemme suloisesta, noin 4000 ihmisen kylästä, vuoriston keskeltä.
Muutama majatalo, pari ravintolaa, hulppeat vuoristomaisemat ja mieletön, askeettinen tunnelma. Aktiviteetteina ratsastus- ja jokiretket, sademetsäpatikoinnit, sekä visiitit kahvitiloille. Siinäpä oikestaan pähkinäkuoressa Santa Fe:n tarjonta.
Meillä kävi mäihä, ja majatalomme (El Caballo Verde) isäntä oli puheliasta sorttia. Saimme kuulla illallisen äärellä jännittäviä tarinoita hänen elämästään ennen Santa Fe:tä, mutta myös seikkailuistaan tässä pikkukylässä.
Majatalossa asui myös Littleone. Vihreä papukaija jonka lauluun ja höpötykseen heräsimme aamuisin.

Yksi Panaman matkan kohokohdista oli patikointiretki sademetsässä, ja uiminen raikkaassa luonnonvesiputouksessa.
– Koska puiden varsilla saattaa olla skorpioneja, ei niihin kannata tarttua, opasti majatalomme isäntä. 
Hän lainasi meille kävelysauvojaan, joihin  tukeutuen pienet nousut onnistuivat mukavasti. Lenkkareilla pärjäsi, koska metsässä ei ollut märkää, vaikka toki paikoin alusta oli melko mutainen. Ötökätkään eivät häirinneet, vaikka vähän jännitti lähteä sorteissa ja topissa.
Sitten kuului kohina. Ilma muuttui kosteammaksi, kun putous lähestyi. 

Vesi tuntui hurjan kylmältä, ja isot kivet olivat suloisen sileitä jalkapohjan alla, kun kahlailin kirkkaassa vedessä kohti putousta. Annoin veden laskeutua harteille kylmänä, hierovana ryöppynä. Kiljahtelin, nautin olostani ja leikin vedenneitoa. 
Pulikoitiin aikamme, syötiin eväitä ja lähdimme sitten jatkamaan matkaa. Onnellisina ja kokemusta rikkaampana.
Jossain kuului alkuperäisasukkaiden, Ngöbe-Bugle heimolaisten puhe ja lasten kiljahtelu. He pesivät pyykkiä ylempänä joella. 

Odottelimme hyvän tovin hiljaisen tien reunalla kyytiä takaisin kylään. Se ei koskaan tullut. Santa Fe:ssä harva osasi englantia. Luultavasti kyytimme jäi uupumaan juuri tästä syystä. 
”Yes yes”, ei tarkoittanutkaan oikeasti ”kyllä, ymmärrän. Tulen hakemaan teitä”, vaan ”kyllä kyllä, menkää nyt siitä, että pääsen jatkamaan töitäni”.  

Menisinkö Santa Fe:hen uudelleen? Entä suosittelisinko sitä muille?
Pidin kylän tunnelmasta, mutta en menisi uudestaan. Maailmassa on niin paljon pikkukyliä, joihin haluan vielä matkustaa. 
Suosittelisin Santa Fe:tä matkailijalle, joka haluaa nähdä aitoa paikalliselämää, trekkailla, ratsastaa tai tutustua kahvitilaan. Tästä kylästä puuttuivat shoppailumahdollisuudet sekä hienot ravintolat. Niitä kaipaavalle ei ykkösmatkakohde siis. 

Rennon fiiliksen Bocas Del Toro

Suosituin ei aina tarkoita valtavaa All inclusive-hotellien keskittymää. Panamassa sijaitsevan saariryhmän pääkaupunki Bocas Town sopii sinulle, joka haluat hiukan nähdä vaivaa, ja kokea jotain erilasta. 
Bussin ilmastointi tuntuu viileältä. Vedän huivia ylemmäs, korjaan vähän korvatulppia ja haen mukavampaa asentoa.
Kuinkahan monta tuntia matkaa on jo takana, mietin ja vaivun taas horrokseen.
 – Passports! -kovaääninen karjaisu saa vavahtumaan hereille. 
Siirrän silmälappuja ylemmäs ja siristelen silmiäni. Yritän ymmärtää mistä on kyse. Miksi bussi on pysähtynyt, valot räväytetty päälle ja virkapukuinen, tiukkailmeinen mies kulkee taskulampun kanssa ja osoittelee sillä matkustajia?
Sitten tajuntani terävöityy ja ymmärrän, että kyse on yöllisestä, rutiinipassintarkastuksesta.
Virkailijan poistuttua kurkistan kelloa. Vielä olisi aikaa nukkua ennen määränpäätä, mutta vuoristoisen maaston vuoksi en enään pysy kunnolla bussin penkissä.

Panaman suosituimman matkakohteen leima sai minut pohtimaan vakavasti kannattaako Bocas Del Toron provinssiin lähteä. Mielikuva Cancunin kaltaisesta, jättimäisestä kompleksista sai niskakarvat nousemaan pystyyn. 
Jostain syystä me kuitenkin päädyimme testaamaan miltä maailma siellä suunnalla – Costa Rican kupeessa – näyttää, ja hyvä niin. 
Bocas Del Toron pääsaari, Isla Colon ja sen pääkaupunki Bocas Town oli hyvällä tavalla erilainen paikka, mutta ei lainkaan samanlainen kuin suurimmat turistikeskittymät muissa maissa. 

Aurinko on juuri nousemassa ja saa maiseman kylpemään kauniissa pastellin väreissä, kun pieni, aivan täyteen ahdettu vene kiitää meressä.
Kahdentoista tunnin uuvuttava bussimatka on takana. Olemme nyt matkanteon kakkosvaiheessa.
Pian edessä siintää jotain. Värikkäitä taloja pilkahtelee näköpiiriin. Huokaan innostuksesta. Pitkän matkan jäljiltä nälkäkin kurnii jo vatsassa. Olisi aamupalan aika.

Ensimmäinen kosketukseni Bocas Towniin kertoo puoliksi totuuden. Kaupunki on kaunis. Se on värikäs ja karibialaishenkinen – ja varsinkin näin aamuvarhaisella erittäin hiljainen ja rauhallinen. Tuntuu kuin kävelisin elokuvan lavasteissa. Ketään ei näy missään.
Rauhallisuus karisee pikkuhiljaa päivän edetessä. Surffihenkisiä sortsiasuisia nuoria miehiä ja naisia ilmestyy kaupungin kaduille. Heitä yhdistää rennon letkeä kävelytyyli ja hymynkare suupielessä. Paikalliset kiiruhtavat työhön, ja osuupa katseeni myös muutamaan keski-ikäiseenkin pariskuntaan.

Bocas Town ei ole varsinainen rantakohde, vaikka hiekkarantaakin löytyy. Rannat ovat yleisiä, paikoin roskaisia eikä niitä ole varustettu aurinkotuolein.
Parhaan käsityksen saaresta saa ottamalla alleen vuokrapyörän ja rennon asenteen. Kaupungin keskusta on pyöräilty puolessa tunnissa läpi. Nesteyksen jälkeen on mukava lähteä vähän pidemmälle retkelle. 
Ajellessa ohi kaupungin yleisen rannan ja läpi saaren kapeimman kohdan, päätyy tielle, joka vie hiekkarannalle nimeltä Playa Paunch.
Samalta suunnalta löytää majoitusvaihtoehtoja, varsinkin sellaiselle, jolle surffaaminen on mieleistä. 

Testasimme Bocas Del Toron saarella kahta täysin erilaista majoitusvaihtoehtoa. Resort-tyyppistä Playa Tortugaa sekä nuorekasta Selina-hostellia.
Rannalla sijaitseva Playa Tortuga on ehkä nähnyt parhaat päivänsä, mutta pienellä kunnostuksella sillä olisi niitä vielä rutkasti edessäkin. Tällaiselle paatuneelle resortin vastustajalle kolmen yön majoitus Playa Tortugassa oli yllättävän mielekäs kokemus.
Allasalueella oli joka päivä tilaa. Lapset eivät huutaneet ja mellastaneet. Keski-ikäiset miehet ja naiset pysyivät kohtuudessa juomiensa kanssa ja minä suorastaan nautin olostani.
Playa Tortuga on siisti, allasalue mukava ja vuoteessa sai hyvät unet. Naapurihuoneista kuului jonkinverran ääniä, mutta se ei varsinaisesti häirinnyt. Koska hotelli sijaitsee matkan päästä keskustasta sekä venesatamasta, on sinne järjestetty ilmainen kuljetus päivittäin. Taxit ovat saarella halpoja. 
Miinusta ropsahtaa ruuasta sekä rannalla sijaitsevan ravintola-bungalowin henkilökunnan töksähtävästä käytöksestä.

Nuorten kansoittamat hostellit ovat jääneet aikalailla testaamatta. Tällä reissulla tuli sekin tehtyä.
Hostelli Selina sijaitsee Bocas Townin keskustassa. Sillä on oma laituri jolla voi nauttia kavereiden kanssa virvokkeita, pelata pelejä tai vain ottaa rennosti. Laiturille pääsee myös veneellä, ja siltä voi lähteä testaamaan vaikka suppausta.
Hostelli on siisti, värikäs ja persoonallinen. Huoneita on kahdenlaisia. Kalliimmalla hinnalla saa oman parvekkeen sekä vessan, halvemmalla täytyy tyytyä pieneen, mutta ilmastoituun huoneeseen jossa ei ole juuri muuta kuin sänky ja yöpöytä. Me valitsimme jälkimmäisen. Yleiset wc- ja suihkutilat olivat siistit.
Miinusta yöllisestä metelistä – joka tosin ei tullut yllätyksenä. Korvatulpat olivat tarpeen kun nuoret juhlijat antoivat palaa.

Hyvä tietää
Missä: Bocas Del Toro sijaitsee luoteis-Panamassa, hyvin lähellä Costa Rican rajaa. Sen saariryhmään kuuluu Isla Colon, jonka pääkaupunki on Bocas Town. 
Miten: (yö)Bussimatka Panama Citystä kestää noin 12 tuntia. Päätepysäkki on Almiranten satama, josta matka jatkuu veneellä. Saarelle pääsee myös lentämällä ja purjehtimalla.  
Bocas Townissa on runsaasti ravintoloita moneen makuun. Meidän suosikiksemme nousi Raw Fusion. Söimme siellä valehtelematta elämämme parhaat sushit. Kahdesti. 
Aktiviteetteja löytyy moneen makuun. Voit lekotella lähisaarien hiekkarannoilla, snorklata, suppailla, surffata, joogata, pyöräillä…
Erilaisia majoitusvaihtoehtoja löytyy runsaasti. 
Hintataso on kohtuullinen mutta korkeampi verrattuna moneen Aasian kohteeseen. 

Paloja päivästäni Panamassa

Tämän viikon tiistaina heräsin uuteen päivään eri puolelta maailmaa. Kömmin vihreästä mökistäni ulos aamuaurinkoon. Haistelin merituulta ja otin muutaman askeleen. Sitten olin jo rannalla. Asetin Balilta tuodun sinisen liinan hienolle hiekalle ja istahdin sen päälle. Hengitin muutaman kerran rauhallisesti nenän kautta sisään, ja suun kautta ulos. Oli aamujoogan aika.
Tunnetila: Onni. Joogaohjaajan rauhallinen mutta ihanan iloinen asenne tarttui. Tuntui hyvältä liikutella jäykkää kroppaa. Tuntea nousevan auringon lämpö kasvoissa. Kuulla linnun laulu ja meren pauhu.

Himpun verran vetreämpänä oli hyvä istahtaa aamupalalle. Olin nälkäinen. Kahvi maistui täydelliseltä, hedelmät makeilta. Koska panamalainen kahvi oli niin hyvää, toin sitä kotiinkin. Toivottavasti se on juuri sitä samaa, hyvää laatua.
Tunnetila: Ilo.

Tuo päivä oli viimeinen päivä Santa Catalinassa. Sulattelin aamupalatoasteja ja hedelmiä rantatuolissa. Luin. Välillä katselin edessäni avautuvaa näkymää, valtavaa merta. Kuuntelin jostain raikuvaa lapsen naurua ja muiden auringonpalvojien leppoisaa rupattelua. Aurinko oli kuumentanut tumman hiekan niin polttavaksi, että varvassandaalit olivat elinehto.
Tunnetila: Haikeus.

Santa Catalinassa on hyvät aallot surffia ajatellen. Muutaman päivän huimapäisiä surffaajia sivusta seuranneina innostuimme mekin vuokraamaan laudat. Ensimmäistä kertaa ikinä.

Toivoin tietenkin kiitäväni aalloilla sulavasti kuin delffiini, ja näyttäväni suurin piirtein tältä:

Sen sijaan näytin tältä:

Ainakin ensimmäisen kerran lajiin tutustuessani. Lounaan jälkeen homma sujui hiukan paremmin, vaikka ei minusta surffaajaa tullut. Vielä.
Ihan mielettömän hauskaa puuhaa! Mutta vaikeaa. Nyt olen täynnä asfaltti-ihottumaa. Laudan pinta alkoi muutaman tunnin kuluttua tuntua hiekkapaperilta, mutta en malttanut lopettaa. Polvet, reidet ja vatsa kiittävät. Bepanthenia kuluu.
Tunnetila: Riemu

Postikortti Panamasta

Vietin juuri kolme unohtumatonta yötä San Blasin paratiisimaisella saarella, Kuna-intiaanien hoivissa. Ilman nettiä, lämmintä suihkua ja puhelinyhteyttä. Bambusta kyhätyssä cabanassa tuuli niin, ettei tukka pysynyt päässä. Öisin satoi vähän sisään. 
Silti saarella oli ihanaa. Kerron siitä myöhemmin lisää. Tällä hetkellä nettiyhteys on hiuskarvan varassa. Jotta pääsin kirjautumaan blogiini, piti odottaa noin tunti. Että sain ladattua postauksen kuvat, sain odotella puoli tuntia lisää. 
Olen tällä hetkellä taas mantereella, ja vaihdoinpa myös merta jonka laineissa huuhtoa varpaita. Caribian turkoosit aallot ja lumenvalkoinen hiekkaranta vaihtui Tyynen-Valtameren pauhuun, ja mustaan hienoon hiekkaan. Melovien intiaanien tilalla on joukko surffareita. Olen Santa Catalinassa.

Matkustuspäivien jälkeen olo on aina uupunut. Niin tänäänkin. Taidan hörppiä olutpullon tyhjäksi ja kaivautua peiton alle. 
P.s: Parhaiten pysyt matkassani mukana Instagramin avulla. Löydät minut nimellä ansku_peaceandstyle. Käy tsekkaamassa minkälaisella saarella asustin!

Hyvästi Bocas del Toron saari, tervehdys Santa Fe!

Olen löytänyt tältä matkalta tähänastisen elämäni parhaan sushin, herkullisimman Pina Coladan sekä – asia josta itsekin yllätyin – raikkaimman Mojiton. Tiedostan kyllä että kaksi näistä listalla keikkuvista liittyy alkoholiin. Ihmettelen tätä vähän itsekin, koska normaalisti en juuri drinksuttele reissuillani (tai muutenkaan. En oikeastaan ole edes pitänyt Mojitosta). Panama taitaa olla poikkeus. 
Nyt olen jättänyt jo taakseni nuo parhaat sähköankerias- ja tonnikalasushit, sekä keveimmät drinkit. Taakse jäi myös kauniin turkoosi meri. Kirjoitan tätä postausta nimittäin pienestä, noin 4000 ihmisen Santa Fe-kylästä, keskeltä vuoristoa. Jossain hirnuu hevonen, koira haukkuu ja taustalla kuuluu vaimea musiikki. Vähän matkan päässä on Ngobe-Bugle-intiaanien kylä. Paikan suurin kauppa – kiinalaisten pitämä – on kotimaisen Siwan kokoinen, ja majatalomme isännällä on vihreä Littleone-niminen lintu. Se osaa puhua, mutta ujostelee meitä. 
Kello on aika vähän, vasta yhdeksän illalla, mutta olen jo niin väsynyt että sukellan tuotapikaa peiton alle. Noin seitsemän tunnin tukahduttavan kuuma ja keikkuva bussimatka, venematka saarelta, sekä tunnin ajelu bussiasemalta tähän kylään vei mehut. Instagramia seuraavat tietävätkin mitä tein ensimmäisenä, kun saavuin perille majapaikkaan. 

Mutta nyt nukkumaan. Huomena aion etsiä vesiputouksen.

Terveisiä Panamasta!

Istun juuri hotellin katutasolla sijaitsevalla parvekkeellamme. Kun kohotan näppäimistöltä katseeni, siintää meri suoraan edessäni. Tai siintäisi jos näkisin sinne. On ilta ja aurinko laski juuri. Olemme olleet reissussa vain vähän aikaa, mutta iltoja ja öitä on vietetty jo monessa paikassa. Panama Cityssä perusmukavassa hotellissa kaksi, bussissa vierähti yksi (ei niin kovin mukava) yö, ja viime yönä nukuin järjettömän suuressa villassa, johon puolivahingossa eksyimme. 

Olen nyt kokenut Panaman kanavan ja niin suuren ostoskeskuksen, että eksyin sinne monta kertaa. Olen ihastellut Panama Cityn kaunista vanhaa kaupunkia ja huikean korkeita pilvenpiirtäjiä. Tänään katselin kymmeniä perhosia jotka lepattelivat kauniin kukkean puun ympärillä. Pieni lintunen lennähti imemään mettä viereisen pensaan punaisista, vähän hassun näköisistä karvaisista kukista. Sitten tuli toinen, kolmaskin. Ne olivat kolibreja! Yritin tallentaa niitä kameran muistikortillekin, mutta nuo pikkuiset söpöläiset ovat niin nopeita, että kaikki kuvat epäonnistuivat. Ei haittaa. Oli ihana kokea tuo taianomainen hetki.
Söin tänään aamiasta vanhassa jokilaivassa. Kalifornialainen vanhempi pariskunta osoitteli mereen laiturin viereen, kun olimme poistumassa. Kymmenet, ellei jopa sadat meduusat uiskentelivat vedessä. Olivat hienoja.

Nyt olemme Bocas Townissa, meille jokseenkin epätyypillisessä paikassa. Majoituimme suureen merenrantaresorttiin, jossa on iso uima-allas. Monet paikat täällä ovat täynnä, tai aivan liian kalliita meille, joten nyt on hyvä aika testata olemmeko resort-ihmisiä. Heh. Ainakin tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin, ja paikka vaikuttaa rauhalliselta. Itse kaupunki on todella suloinen värikkäine puutaloineen ja rentoine ilmapiireineen. Huomena on ehkä syytä vuokrata polkupyörä ja lähteä tutkimaan paikkoja. Jos haluat seurata matkaani reaaliajassa, löydät minut Instagramista nimellä ansku_peaceandstyle

Kuullaan taas!

Taas mennään!

Useammille meistä perhe ja oma lapsi on haave numero yksi. Tunnen aina välillä huonoa omaatuntoa, koska vauvakuume ei ole osunut kohdalle, vaikka lapsista pidänkin. Ajoittain oikein pinnistellen kuulostelen, jos edes pieni vauvakuumeen poikanen orastelisi jossain sisimmässäni. Kuitenkin perheenperustamisvietin  sijaan poden toista, jo kroonístumaan päässyttä kuumetta. 
Se liittyy matkailuun, ja on jokavuotinen vieras. Kun lentokone laskeutuu koti-Suomen kamaralle, unelmoin jo seuraavasta kohteesta. Viime vuonna palatessani Meksikosta, oli täysin selvää että seuraava matka varataan heti kun se on mahdollista. Ja kun toissavuonna meille muutti koiranpentu, suunniteltiin välivuotta matkustamisesta. Eihän se onnistunut. 
Matkailussa kiehtoo seikkailu. Uuden kulttuurin kokeminen ja näkeminen, sekä historia ja turkoosi, lämmin merivesi  –  yhtään vähättelemättä tietenkin myös lämpö ja aurinko. 
Nyt on taas aika lähteä. 

Kaksi matkailua rakastavaa heittää rinkat selkäänsä ja astuu pian koneeseen. Suunta on kohti Panamaa ja uusia seikkailuja. Pitäkää (panama)hatuistanne kiinni!

Palataan reissun päältä, mikäli yhteyksiä löytyy. Muussa tapauksessa se on näkemisiin kolmen viikon kuluttua!