Kolmekymppisyydestä, saavutuksista, menneisyydestä ja haaveista

Yksitoista kokonaista päivää, laskin tänään aamulla. Niin monta päivää ikäni alkaa vielä numerolla kaksi. Sen jälkeen paluuta ei enään ole kaksikymppisyyteen millään tavalla. Eipä sillä, en ole oikeasti kokenut olevani kaksikymppinen pitkiin aikoihin, vaikka leikilläni kauhistelenkin kuinka yhdeksäntoistavuotiaasta voi yht`äkkiä muuttua kolmekymppinen.

Vaativan laskutoimituksen jälkeen alkoi perinteinen kauhistelu, valitus ja kitinä. ”Mitä oiken olen saavuttanut”, kyselin ja yritin vältellä hengityksen muuttumista hypervantilaatioksi. Aloinpa sitten oikein miettiä mitä minulla on. Listasin ne siinä järjestyksessä, kuin ne mieleeni tulivat. Tärkeysjärjestyksestä viis.

– Hyvä ammatti (siitäkin huolimatta, että haluan vaihtaa alaa. Oppimastani ja tekemästäni ei ole kuin hyötyä tulevaisuudessa).
– Aviomies, joka tukee, rohkaisee ja seisoo rinnalla kun on vaikeaa. Kun on ihanaa ja helppoa, hän on siinä nauttimassa kanssani.
– Kaksi rakasta koiraa. Lapsuudenhaaveeni oli saada oma koira. Nyt niitä on kaksi.
– Omakotitalo
– Olen päässyt matkustamaan mitä jännittävämpiin maihin ja paikkoihin, ja uusi reissu on varattuna.
– Miehen ehdotukset listalle: kokemus monenlaisesta ja suuri tietous tietyistä asioista.
– Upeita ystäviä ja tärkeä perhe.
– Terveys

Siinä on hienoja asioita. Niistä huolimatta suurimmat huolenaiheeni kalvavat mieltäni. Nimittäin perheenlisäys ja tulevaisuuden ammattini. Siis että saavutanko näitä. Me emme tiedä mieheni kanssa, haluammeko lapsia. Joskus tuntuu vahvasti siltä, että kyllä. Ehdottomasti. Joskus tuntuu siltä, etten ole valmis äidiksi, enkä tiedä tulenko olemaankaan. Jokin aika sitten analysoin vihdoin mistä tunne omalla kohdallani pulppuaa.

Olen itsenäistynyt kovin varhain. Muutin kotoa pois teini-ikäisenä, yhteen silloisen poikaystäväni kanssa. Tyyppi ei ollut kunnollisen poikaystävän perikuva, ei lainkaan. Sen lisäksi että kärsin pettämisestä ja ajoittaisesta väkivallasta, ja hänen narsistisesta käytöksestään, yritin pitää kotia yllä, ja huolehtia omalta osaltani maksuista. Teini-ikäisenä. Kun sitten viiden vuoden jälkeen sain vahvuutta erota, löysin uuden miehen vain puolen vuoden kuluttua. Muutimme pian yhteen. Minusta tuli äitipuoli hänen kolmelle ihanalle lapselleen. Suhteemme kesti joitakin vuosia, ja päätyi eroon.

Päättelin, että koska en ole ehtinyt viettää normaalia, vapaata nuoruutta niin vahvasti kuin olisin selvästi tarvinnut, koen etten ole valmis huolehtimaan lapsesta vielä. Olen vasta päässyt tutustumaan itseeni. Tiedän suunilleen mitä haluan tehdä tulevaisuudessa työkseni.

Tähän asiaan minulla ei ole ratkaisua, ja asia pyörii mielessäni usein. Haluan kuitenkin omistaa tämän sunnuntain kolmenkympinkriiseilyn sijaan haaveille. Listasin unelmiani siinä järjestyksessä kun ne tulivat mieleeni.

1. Haaveilen että tulevaisuudessa voisin työskennellä itselleni tärkeiden asioiden parissa. Haluaisin kirjoittaa. Haluaisin järjestää tapahtumia ja tilaisuuksia. Haluaisin työskennellä ravitsemuksen, liikunnan ja hyvinvoinnin sekä kauneuden parissa. Haluaisin vaikuttaa. Haaveilen lukevani journalistiikkaa, ravitsemusta ja markkinointia. Lisäksi haaveilen opiskelevani personal traineriksi sekä maskeeraajaksi.

2. Haaveilen että voisin nähdä lisää mielenkiintoisia maita ja kulttuureja. Haluaisin matkustaa kahdesti vuodessa. Syksyisin tutustuisin Italiaan, Ranskaan tai Espanjaan, ja talvella kiertelisin Etelä-Amerikassa ja Aasiassa.

3. Haaveilen terveydestä ja hyvinvoinnista. Haluaisin olla tulevaisuudessakin energinen ja voida hyvin. Haaveilen, että kaikki läheiseni pysyisivät terveinä.

3. Haaveilen että oppisin vain olemaan. Oppisin hengittämään, rentoutumaan ja nauttimaan hetkestä.

4. Haaveilen, että löytäisin vastauksen isoimpaan kysymykseen, joka mielessäni on.

5. Haaveilen unelmien kesästä. Auringonpaisteesta, ystävien kanssa yhdessä tekemisestä, tutustumisesta johonkin uuteen kaupunkiin, festareista, grillailusta, uimaretkistä ja piknikeistä. Omalla terasilla lököilystä.

6. Paremmsta valokuvausvälineistöstä, lähinnä objektiivista tähän hätään.

7. Blogini menestymisestä. Haaveilen, että tienaisin blogillani.

8. Haaveilen kauniista pihasta jossa pionit kukkisivat. Haavelen terassin laajennuksesta ja vaaleista rottinkikalusteista sekä riippukeinusta.

9. Haaveilen tunnelmallisesta kelomökistä lapissa. Laskettelusta, hiihtoretkistä koirien kanssa ja takkatulesta illalla.

10. Kesämökki on kuulunut haavelistalleni aina. Mökki sijaitsisi korkeintaan kahden tunnin ajomatkan päässä, rauhallisessa paikassa kauniin veden äärellä.

11. Haaveilen saaristojuhannuksesta ystävien ja koirien kanssa.

12. Haaveilen kauniista, meidän näköisestä sisustuksesta(toisin sanoen lottovoitosta tai reilusta palkankorotuksesta).

13. Haaveilen konserteista ja muista kultturielämyksistä.

14. Haaveilen vielä paremmasta kunnosta ja erottuvista lihaksista.

Viimeisimmän haaveen kimppuun hyppään nyt, ja lähden salille. Kivaa sunnuntaita!

Ansku

Alkukesän kukkaloistoa

Toukokuu oli, ja sitten se jo meni. Se suorastaan katosi, en oikein ehtinyt sitä huomaamaankaan. Toukokuun puolella istutin hätäpäissäni takapihan terassille yhden marketan, sekä sille kaveriksi pari pikkuruista murattia. Kaksi jälkimmäistä eivät oikeastaan ole nauttineet olostaan. Ne eivät ole kasvaneet lainkaan, mutta lehtensä ne ovat värjänneet. Hallaöiden syytä, epäilen.

Olen katsellut terassin söpöä pientä istutustani ihaillen, toisaalta harmitellen, ettei kukkasille ollut luvassa seuraa. Haaveeni on täyttää terassi kauttaaltaan upealla kukkaloistolla, mutta tämän unelmani vesittää puolikas työaika (jonka tosin venytän kesän ajaksi hiukan pidemmäksi, koska ei ole kursseja käytävänä).

Suunnitelmani oli, että pihan perällä kasvavat luutnantin sydämet saisivat seurakseen pioneja, kauneimpia kukkia joita tiedän. Niihin käyttäisin vähäiset rahani, ja se siitä sitten, ajattelin. Tehtiin äidin kanssa treffit. Lähdettiin yhdessä etsimään kauneimmat pionintaimet, mutta kas! Valkoisen farmariautomme takaosa täyttyikin kauttaaltaan, eikä vain pioneista. Suurimman osan vei kirsikkapuun taimi. Kaunis haaveideni puu, jonka hankintaa suunnittelin ehkä ensi keväälle. Kirsikkapuuta ympäröivät takarontissa lukuisat kukkien taimet, kaksi pallotuijaa ja tietenkin pioni.

Äiti ymmärtää kukkien päälle, häneltähän minä olen kukkahullun ominaisuuteni perinytkin. Oma terassinsa alkaa olla pikkuhiljaa täytetty, joten ihana äitinipä ajatteli, että tytärkin tarvitsee kauneutta ympärilleen. En voi kyllin kiittää tästä lahjasta.

Viime päivät olen viettänyt pihalla. Olen istuttanut kukkia ja puun, ja tehnyt vanhasta kukkapenkistä nurmikkoa. Eilen maahan päätyivät viimeiset pionit, sekä lilja, ja nuupahtaneet muratit saivat seurakseen yhden virkeämmän lajitoverin. Jospa se innostaisi kahta muutakin kasvamaan.

Loppuillan hymyilin. katselin kukkaloistoa, ja hymyilin lisää.

Tälle kesälle on tiedossa vielä kaikenlaista pihahommaa. Uuden nurmikon kyljessä on iso kivikasa. Ehkä kannan ne toisaalle, ja ujutan kivikkokasveja niiden koloihin. Etupihaa yrittävät voikukat valloittaa. Sekä yksi orvokki, joka on niin suloinen etten raaski sitä nypätä pois. Uusi kukkapenkki kaipaa reunukset, ja terassikin pitäisi öljytä. Kyllä tässä kaikenlaista hommaa riittää. Valitettavasti tämä päivä ei ole pihatöille omistettu. Ajelen kohta työpaikalle, ja palaan kotiin vasta illalla.

Nauttikaa te muut auringosta ja kesästä. Olkaa ulkona minunkin puolestani. Ihanaa päivää!

Ansku

P.s: Tietääkö joku, mistä voisi löytää laadukkaan mutta toki järkevän hintaisen juutti- tai kaislamaton terassikäyttöön?

Kohti aurinkoa

Kun vuosi sitten kuvittelin, että voin helposti viettää yhden vuoden kotosalla, matkustamatta piirun vertaa Suomen rajojen ulkopuolelle, olin väärässä. Voi pojat, miten väärässä olinkaan. Sieluani on lievästi ilmaistuna korventanut ajatus siitä, ettei minulla olisi mahdollisuutta siihen huumaavaan onnentunteeseen, jonka koen astellessani lentokoneesta ulos, vieraassa maassa. Lämpö, kosteus ja jännittävät tuoksut suorastaan vyöryvät vasten kasvoja, ja kaikki on vielä edessä. Elän siitä tunteesta. Saan siitä suunnattoman paljon energiaa.

Alkuvuodesta, palatessani Tansanian matkalta, kesti noin 24 tuntia ennenkuin löysin itseni Googlettelemasta kesäistä syntymäpäivämatkaa New Yorkiin. Mietin siinä koneen ääressä silloin, että kestän helposti sen, että seuraavaan matkaan olisi vielä rutkasti aikaa(melkein puolitoista vuotta). Mietin, ettei talvi voi olla niin paha, kestäähän sen moni muukin ihan vaan täällä pimeässä Koti-Suomessa. Mutta sitten tuli syksy. Mieli mustui, alkoi laskea kuin lehmän häntä. Olinkin yht`äkkiä sitä mieltä, että voisin ihan hyvin vaihtaa NYC:in kesäisen synttärimatkan tammi- tai helmikuiseen Meksikoon. Ehkä ne kolmekymppiset olisikin kiva juhlia kotona, isommalla porukalla? Ja kesäthän on täällä nättejä(nyt ei puhuta viime juhannuksesta, eihän?).

Aikaa kului. Jani sai tarpeekseen auringonkaipuustani. Kunnes, reilu viikko sitten saimme asiat järjestykseen. Istuimme tietokoneen äärelle ja varasimme lennot Meksikoon. Viisi viikkoa. Viisi pikkuruista ja lyhyttä viikkoa, ja sitten lentokone nousee kohti uutta upeaa maata ja jännittävää kulttuuria. Ei tarvitse kai erikseen mainita, että olen melko innoissani. En voinut lakata nauramasta, kun varasimme lentoliput. Hymyilin hölmösti, ja tirskahtelin epäuskoiseen kikatukseen. En alkuun edes uskonut, että olemme oikeasti menossa.

Paras joululahja ikinä. Hienoa tässä on myös se, että olen nyt oppinut itsestäni jotain. Identiteettini tärkeä palanen on uuden kokeminen ja maailman näkeminen. Maailmalla nähtyjä asioita ja kokemuksia kukaan ei voi riistää minulta koskaan. Olen niistä äärettömän kiitollinen.

Oletteko muuten jo lukeneet jännittävästä telttayöstämme keskellä Tansaniaa? Tässä linkki jos haluat kurkistaa minkälaista safarilla oli yöllä. Sansibaristakin on tarkoitus kirjoittaa, se vain on päässyt unohtumaan. Ehkä tässä tulevaa matkaa fiilistellessä saan energian puuskan, ja kirjoitan jutun ulos.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Ansku

Tulevaisuudensuunitelmani

Suunitelmani alkaa olla pikkuhiljaa paketissa. Tulevaisuuteni suhteen siis. Viimeisen vuoden ajan olen sillointällöin täälä blogissanikin sivunnut fiiliksiäni. Olen kertonut pettymyksistäni, haaveistani ja olenpa tainnut pyytää myös neuvoa teiltä fiksummilta, sielä ruudun toisella puolella.

Viimeinen vuosi, itseasiassa ylikin, on ollut raskasta aikaa. Elämääni on kuulunut monenlaista tunnetta, pettymyksestä iloon, ja taas takaisin pettymyksen pohjamutiin. Olen ollut uupunut, ahdistunut ja toiveikas. Olen tuntenut itseni voimakkaaksi ja  sitten taas hirvittävän heikoksi. Aikamoista vuoristorataa.

Tämä kaikki on saanut minut miettimään vakavasti elämääni ja tulevaisuuttani. Muistan kuulleeni joskus, että ihminen pystyy vaikuttamaan omaan onnellisuuteensa 40 prosenttia. Mietin, kuinka paljon olin satsannut omilla päätöksilläni onnellisuuteeni, ja olinko todella ottanut vastuun siitä. Hoitoala on kova ala. Se on kova ja vaativa ala kenelle tahansa, mutta tällaiselle erityisherkälle ihmiselle se voi olla liian raskasta. Toki asiaan liittyy muutakin, eikä mikään ole mustavalkoista. Viimeisten kymmenen vuoden ajan olen etsinyt omaa paikkaani. Sellaista, jossa olisi hyvä tehdä työtä. Tajusin viimein, ettei tämä ole minua varten. Tämä työ vaikuttaa elämääni liian laajasti. Ja kyllä, kiitos kysymästä, yritin päästää irti sisäisestä perfektionististani, ja tehdä vähän kevyemmin. Tämä, ja kaikki muutkin keinot on kokeiltu.

Pyörittelin ja pohdin. Muistin tuon aiemmin mainitsemani onnellisuusprosentin. Nyt on minun valintani, minun vastuuni aika. Minun on muutettava elämäni suunta. Prosessi on vaatinut liian monia unettomia öitä, hammasten kiristelyä ja itkua. Päätös on tehty, ja ensimmäiset askeleetkin otettu.

Minä vaihdan alaa. Aloitan opiskelun, ja otan vastuun omasta onnellisuudestani.

Olen käyttänyt satoja tunteja sen oikean alan löytymiseen. En tietenkään vieläkään voi olla varma, onko valitsemani suunta juuri se oikea. Riski on kuitenkin otettava, ja katsottava mihin se vie. Kolmekymppisenä alan vaihtamisen suurin ongelma ei ole vain sen uuden alan löytäminen, vaan siihen liittyy paljon muutakin, mm. asuntolainat. Paljon oli siis tehtävä. Listasin kiinnostuksen kohteeni sekä vahvuuteni. Niiden perusteella viestintä sekä tapahtumasuunittelu olivat päälimmäisenä pinkassa, jota yritin parhaani mukaan perata. Kävin läpi kouluja, kursseja ja täyttelin hakulomakkeita. En tullut valituksi. Sitten, eteeni tupsahti kulttuurituottajan koulutus. Sen kohdalla tuntui, että kaikki osat loksahtelivat paikalleen.

Aivan pian aloitan ensimmäiset kurssit avoimessa ammattikorkeakoulussa. Samalla vähennän työntekoa, jotta opiskeluun jää aikaa. Suoritan kursseja, ja haen sitten varsinaista opiskelupaikkaa. Jos en saa sitä, jatkan opintoja, ja haen uudelleen. Se on tämän hetken suunitelmani.

Kuva: Secret Wardrobe/Anna-Maria

Kuvat ovat torstailta. Päätimme Anna-Marian kanssa ottaa miehet messiin, ja lähdimme katselemaan Taiteiden yön tarjontaa. Ilta oli omistetty myöhästymisille, jotka johtuivat yksinkertaisesti joko liian hyvästä seurasta, tai sitten ajan tajuttomuudesta.

Viimeiseen muotiratikkaan sentään juuri ja juuri ehdimme, mutta valitettavasti kaikki matkan varrella sijainneet putiikit jäivät katsastamatta, kun ratikka kiisi pitkin viilenevää Helsinkiä, kohti päätepysäkkiään. Ruuan ystävinä päätimme kurkistaa makujen maailmaan, eli Rautatientorin ruokatelttaan.  Vaan portitpa olivatkin jo kiinni, ja tarjolla enään lähinnä ohrapirtelöä. Meille naisille kuitenkin maistui mieluummin kuohuviini, joten päätimme illan Teatteriin.

Ilta oli äärimmäisen hauska, vaikkakin Taiteiden yö on minusta jokseenkin harhaanjohtava nimi tälle tapahtumalle.

Kivaa lauantaipäivää!

Ansku

Haaveilija

Minä kävin ala-asteikäisenä kirjoittajakoulua. Moinen järjestettiin kirjaston tiloissa. Kävin kaksi kurssia. Pienille kirjoittajille tarkoitetun, ja sitten vähän isommillekin suunnatun kurssin. Yhden kesän vietin kesäyliopiston kirjoittamisen kurssilla. Lapsena rustailin runoja, tarinoitakin välillä. Ihan vain omaksi huvikseni kotona. Yläasteella koulunkäynti ei valitettavasti oikein maistunut, mutta kun äidinkielentunneilla työstettiin tarinoita ja novelleja, viihdyin.

Olen tässä viimeisten viikkojen aikana pohdiskellut, miksi en lähtenyt opiskelemaan äidinkieltä tai vaikka viestintää. Jossainvaiheessa koin unelma-ammatikseni erityislastentarhanopettajan, mutta sitä tavoitellessani eksyinkin sairaalamaailmaan. Jäin sinne. Ja kuten arvata saattaa, näin monen vuoden jälkeen, sinne olen jämähtänyt. Eipä siinä, onhan työ antoisaa. Aina oppii uutta, eivätkä päivät ole samanlaisia. Kuitenkin, vanha salainen haaveeni on nostanut päätään. Ei se erityislastentarhanopettajuus, vaan kirjoittaminen.

En ole oikeastaan koskaan sanonut sitä ääneen. Se kun on kuulostanut vähän naiivilta, mahdottomalta. Jopa typerältä haavekuvalta. Nytkin pyörittelen sanoja päässäni ja kielenpäällä: sanonko, nolaanko vain itseni?

Haluaisin kirjoittaa työkseni. Noin. Nyt se on sanottu. Tosin, tässä oli vain puolet. Lisään vielä: rakastan muotia ja pukeutumista. Olen aina rakastanut. Myös kosmetiikka on lähellä sydäntäni. Se kiinnostaa niin paljon että olen pohtinut mahdollisuutta opiskella maskeeraajaksi. Arvaattekin varmaan, mitä tulee kun yhdistää nämä kiinnostuksen kohteet? Haluaisin kirjoittaa työkseni muodista ja kosmetiikasta. Huh. Nyt olen päästänyt sen julkisesti suustani ulos. Miltä se kuulostaa? Vaikutanko tärähtäneeltä, lapselliselta haaveilijalta?

Oi olkaa lempeitä mikäli täräytätte mielipiteenne kommenttilaatikkoon. Olen aika herkkä tämän asian kanssa.

Jännittävää viikonloppua! 🙂

Ansku

Nyt on joulu

Joulustressi. Mikäs se sellainen on? Tosin nyt kun oikein muistelen, olen kyllä saattanut kokea sen. Viime vuonna, kun sukulaisia tuli meille aattoillaksi ja olin valvonut edellisen yön töissä, koin pientä joulustressin tapaista. Tänä vuonna siitä ei ole tietoakaan. Menen joulupäivänä kymmeneksi tunniksi töihin, joten skippasimme sukulaisjoulunvieton ja jäimme kotiin. Koska vietämme aattoillan kahdestaan, jätimme joulusiivotkin tekemättä. Koska kaikki rahamme menevät häihin, jätin joululahjojen hankkimisen minimiin. Koska kaikki aikamme menee häihin, päätin etten lähetä edes joulukortteja tänävuonna. Meneehän se näinkin.

Olen jouluihminen. Siksi olen ollut suhteellisen harmissani tämän vuoden joulunviettotavasta. Olenkin suunitellut tässä ohimennen jo ensivuoden joulua. Haaveeni olisi saada läheiset ihmiset koolle johonkin isoon tunnelmalliseen hirsimökkiin. Laittaisimme yhdessä joulua, kävisimme saunassa, lapsilla olisi seuraa toisistaan, joulumusiikki soisi taustalla… Iloista yhdessä oloa. Sitä minä toivoisin. Googlettelin jo mökkiäkin.

Te onnekkaat, jotka saatte nauttia perheenne ja läheistenne seurasta jouluaattona, muistakaa arvostaa sitä ❤ Minä olen onnellinen siitä, että saan viettää joulua rakkaimpani kanssa.

Sunnuntaina herkuttelimme perheen kanssa yhdessä äitini luona. Veljeni ja siskoni perheet tulivat myös. Se oli mukavaa. Tänään kävimme äidin luona riisipuurolla ja kuuntelimme joulurauhan julistuksen. Veimme joulukukan mummulleni, ja pian laitamme saunan lämpiämään. Kinkku kypsyy uunissa ja luo herkullista tuoksua. Käymme kohta koiran kanssa rauhallisellla kävelyllä, saunomme ja syömme kahdestaan. Avaamme lahjat. Nautimme toistemme seurasta ja rauhallisuudesta.
Tänä vuonna vietämme tällaisen joulun.

Kinosten keskellä on ihanaa mietiskellä tulevaa häämatkaamme. Vain kuusi viikkoa, ja koittaa se mieletön hetki kun jätämme hetkeksi hyvästit kotisuomelle. Lähdemme nauttimaan auringosta, tai ainakin lämmöstä. Tykkään talvestakin, mutta tottakai ajatus riippukeinutorkuista bikineissä auringossa ja lämmössä houkuttaa. Suuntaamme kohti Balia, tarkotus on poiketa myös yhdellä pienellä saarella Balin vieressä. Norsusafarille ja delffiinejä katsomaan täytyy päästä ehdottomasti! Tulivuorella olisi siistiä poiketa myös, mutta katsotaan nyt mitä keksitään. Suunitelmat on vielä aika auki, eikä majoituksiakaan ole varattuna. Seikkailu odottaa!

Olen siitä hassu, että suunittelen paljon tulevaisuutta. Vaikka häämatkakin on vasta edessä, mietin jo sitä seuraavia matkakohteita. Afrikan Mombasa, Karibian saaret sekä Madagaskar ovat haavelistalla. Tietenkin New York on must see-kohde ja Pariisiin ajattelimme mennä ensivuonna, uutta vuotta vastaanottamaan. Sisiliakin on nähtävä. Ehkä tässä kohtaa ei enään kuitenkaan kannata lähteä ”mutta missä vaiheessa lapsia”-ajatusleikkiin. Stopataan tulevaisuuden pohdinnat tähän.

Nyt ihan vain väin välihuomatuksena pakko sanoa, että jesta kun ottaa mahanpohjasta. Mies laittoi äsken soimaan Prinsessa Ruususen häämarssin, jonka tahdissa astelen pian alttaria kohti. On se hieno biisi. Voi terve, me niin vollotetaan kumpikin sielä kirkossa. Vedenkestävä meikki tulee olemaan tarpeen.

Haluan toivottaa kaikille teille ihanille sielä ruudun toisella puolella, oikein iloista ja lämmintä joulua!

Ansku

New earrings

Tiedättekö mikä aiheuttaa hyvää mieltä? Tietenkin toisten huomioon ottaminen. Varsinkin liikenteessä. Hurautin tänään autolla asioita hoitamaan, ja moottoritien kiihdytyskaistalla ajaessani sain kahdella eri kerralla tilaa ystävällisiltä kanssa-ajajilta. Itsekin annan aina tilaa, kun vaan siihen pystyn joten oli mukavaa kun homma toimi toisinkin päin. Aina se ei toimi. Päivän mukavimman jutun tittelistä kilpailee myös pikainen kohtaaminen suojatiellä. Päästin kokomustaan pukeutuneen huppupäisen nuoren jäbän tien yli. Poitsu käveli rennon lönköttelevästi reppu selässään edestäni, ja näytti mennessään jonkun käsimerkin, jonka kiitokseksi tulkitsin. Keskisormi se ei nimittäin ollut 😉 Hymyilytti.

Ja sitten päivän toiseen visaiseen kysymykseen: mikä sitten ei saa ihmistä hyvälle mielelle? Vastaus on; jonossa etuileminen. Ei, vaikka olisitkin kahdeksankymmentäkuusivuotias. Jos on jono, niin sitten on jono. Tosin sain asiaan liittyvää koulutusta osakseni vuosia sitten Glorian muotinäytöksen narikassa. Sieläkin oli jono. Vahemmat rouvat kävelivät suoraan ohitseni, antoivat omat korttinsa, ja mikä pöyristyttävintä, saivat takkinsa ennen minua. Kun huomautin asiasta, ojensi narikassa työskennellyt mies minua, ja ilmoitti rouvien olleen minua vanhempia, ja saaneen siksi takkinsa ensin. Yritän jatkossa muistaa, että Glorian muotinäytöksessä sekä Tiimarissa jono ei tarkoita mitään.

Toinen ärtymystä herättänyt asia tänään on se, että olen juossut paikasta toiseen, saamatta asioita hoidettua. En löytänyt tarvitsemiani juttuja. Tuikkukynttilöiden lasitkipot löysin, sekä helmiäsikartonkia. Mutta noin kaksisataa muuta asiaa jäi tekemättä, koska en turhatumiseltani olisi pystynyt kuin kahteen asiaan. Polkemaan jalkaa ja itkemään, tai ajamaan Mäkin autokaistan kautta kotiin. Koska olen kehittänyt itselleni riippuvuuden beef/onion wrappiin, tein jälkimmäisen.

Keitin kaveriksi vihreää teetä, ja tein sotasuunitelman huomiselle. Enkä muuten aio laittaa korkokenkiä jalkaani kun lähden uudelleen asioille. Esimerkiksi Citymarketin ja Prisman käytävät ovat turhan pitkiä päättömälle säntäilylle korkeissa koroissa. Kengistä muuten sen verran että löysin sitten täydelliset kiilakorkokengät. Olen etsinyt niitä syksystä asti, ja nyt kun löysin ne, en voi niitä ostaa. Voi hääbudjetti p*****e… Mutta jos joku muu voi, niin Biancosta näitä saa, ja kokoni on 39 🙂

Muksaa viikon jatkoa! 🙂

Ansku

Villakangasta

Ostin vanhan villakangastakkini vuosia sitten. Takki on jo supernuhruinen, joten tänä talvena oli ehdottomasti uuden aika. Mangosta löysin kauniin mallin, jonka klikkailin ostoskoriin. Siitä asti olen odotellut näitä kelejä, kuivaa ja pikkupakkasta, jotta saan vetää mukavan jämäkästä materiaalista valmistetun takin niskaan. Vielä kun saan kaivettua pehmoiset uudet UGG:it vaatehuoneen nurkasta, niin johan tarkenee ja saa pakkaset paukkua. Nami!

Villakangaslinjalle kun lähdettiin, en kertakaikkiaan voinut vastustaa H&M:n ihanaa huopahattua. Mitäs sanotte, eikö oo ihaana?

Tiedättekö, poden aivan valtavaa vaatekuumetta tällähetkllä. Tarjolla on niin supermageita juttuja, että järkihän tässä lähtee. Varsinkin kun pitäisi ihan aikuisten oikeasti olla säästölinjalla. Mutta kun! Tää tahtois maastokuvioiset housut, sit tää tahtois nahkayksityiskohdin koristellun puseron, nahkahameen, kiilakorkokengät, hapsupaidan, hapsuhousut, avaruusprinttipaidan, niittipaidan, helmikoristellun puseron, midimittaisen pliseeratun hameen, nahkaliivin… Koruista puhumattakaan. Aapuva! Mikä tähän auttaa? Varmaan se että puksuttelen huomena junalla Helsinkiin, ja kaikki nämä ihanuudet on ihan käsillä. Mahtavaa. Voisiko joku tulla pitelemään mua, ainakin jos eksyn Zaran ovista sisään?

Ansku

Silver sleeves, part 2

Lindexin alerekistä löytämäni liian iso pusero on päässyt tehokäyttöön. Tässä lupailemaani asua sunnuntailta. Very grey, eikö? Mieleni ei suinkaan ollut harmahtava, mutta hopeisiin hihoihin vaan sattui sopimaan harmaan eri sävyt. Ja sitten, hyviin uutisiin: Olen aina digannut niittejä, joten aika jees uutinen on se, että niitit ovat taas in. Siitä innostuneena kaivoin niittirannekorun- ja korkkarit kätköistäni.

 Ja onhan tuossa joskus Milanosta ostamassani laukussakin niittejä. Naputtelin juuri tilaukseen kolmet uudet kengät. Arvatkaapa mitä? Nyt päiväunissani liitelevät niittiloaferit. Nöyy! Ja minä kun ajattelin etten tämän tilauksen jälkeen tarvitse uusia kenkiä koko talvena. Niin no, ”tarvita” on jännä sana. Äkkiä voisi kuvitella että pärjään ilman niittiloafereitakin. Ehkä näin onkin. Mutta kysyn kuitenkin, mitä tekisi auton tuunaamista harrastava mies, kun hän huomaa tarvitsevansa autoonsa uuden mokkapintaisen ohjauspyörän, vaikka autossa on jo ihan toimiva ratti entuudestaan. ”Mutta kun se ratti on vaan niin magee ja sopii tähän autoon?” Villi väitteeni on, että mies ostaa ratin. Mitä tekee Ansku? Miettii, ettei tarkene loafereilla talvella, ja hautaa haavensa. Ainakin kevääseen…

Näiden mietteiden lisäksi on päässäni pyörinyt toinenkin ajatus. Tulevaisuuteni. Olen 27 vuotias. Jonkin mittapuun mukaan nuori, toisen mittapuun mukaan taas vanha. Itse olen sitä mieltä ettei aikaa ole liiemmin hukattavana. En tee vielä unelmieni työtä, enkä ole äiti. Kumpikaan näistä ei itseasiassa ole edes näköpiirissä, ei edes horisontissa häämöttävä pieni piste. Tiedän, etten ole ihan vielä valmis äidiksi, huolehtimaan toisen ihmisen tarpeista, kun en ole huolehtinut vielä omistanikaan. Sen sijaan tiedän, että olisin jo valmis unelmieni työhön. Työhön, johon haluan joka aamu herätä yhtä innoissani kuin lapset jouluaaton aamuun. Työhön, joka on niin hauskaa etten pidä sitä työnä. Työhön, josta ei ole kiire lomalle, eikä se silti saa uupumaan. Tällähetkellä tunnen olevani jonkinlaisessa välitilassa. 

Nukahdin eilen illalla näihin ajatuksiin. Tänä aamuna, jo seitsämältä pyörin sängyssä hereillä miettien tulevaisuuttani. Mielessäni pyörivät viestinnän opinnot avoimessa yliopistossa, medianomiksi opiskelu ammattikorkeakoulussa sekä ammattikorkeakoulupohjainen vestonomi-koulutus. Kosmetologi-haaveet olen oikeastaan jo haudannut. Yksi vaihtoehto on unohtaa nämä ajatukset, ja keskittyä nykyiseen työhön. Pidän työstäni. Halusin nimenomaan tälle alalle aiemmin. Silloin, kun en osannut unelmoidakkaan hauskasta, kivasta työstä, joka ei edes tunnu työltä. Olen elänyt ajatusmaailmassa, jossa ”työn täytyy tuntua työtä”, enkä siksi ole koskaan uskaltanut tosissani haaveilla muusta.

Polka Dotsin Jonna oikeastaan havahdutti minut miettimään näitä asioita jälleen. Hän kertoi blogissaan eläneensä mielenkiintoisen vuoden, ja että odottaa nyt uteliaana, mitä ikävuodella 28 on annettavanaan. Mitähän kohtalolla voisi olla minun varalleni? Toivottavasti joitakin upeita mahdollisuuksia muodin saralla ainakin.
Ja hei rouva Destiny, jollei mitään muuta ole tähän ositteeseen suuniteltu, lähetä edes Elle Style Awardsiin liput? 🙂 Jotain piristystä kaivattaisiin!

Mietteliästä tiistaita!

Ansku

Hopeanauha ja kenkähaaveet

Etupihaamme hallitsi tylsä fiilis. Kesällä olin suunitellut hankkivani etuoven vieressä olevalle tyhjälle läntille pienen nätin pöydän ja siihen sopivat tuolit. Ehkä vähän perus-settiä, mutta en keksinyt muuta siihen hätään. En kuitenkaan ehtinyt niitä koskaan hankkia, kun olikin jo syksy.

Pihamme nurkalla lojuu kasa pilkkomattomia puita. Katseeni osui niihin, kun taas kerran mietin millä saan etupihan ilmettä kauniimmaksi. Keksin pyörittää muutaman pöllin oven eteen seinustalle. Suunittelin niiden päälle kukkaistutukset, jotka pärjäävät kevääseen asti. Tiimarista löytyi edullisesti isohko lyhty.

Tässä tulos. Hiukan rustiikkista fiilistähän tästä tuli, ja tykkään kovasti. Vielä kun löydämme jostain vähän pidemmät puunpöllit… Päällekkäin en uskalla näitä laittaa. Demi huitasee kerran hännällään, niin se on siinä.

Rottinkikoreihin istutin hopeanauhaa, joka muistuttaa jäkälää, mutta ei ole yhtä kovaa ja helposti rikkoutuvaa.

Nyt kun näihin syksyjuttuihin taas päästiin, taidan päivittää kenkähimotuksiani. Mielessäni pyörii muutama haave, enkä oikein pääse niistä yli. Eli jos jollakulla lojuu seuraavanlaisia kaunottaria tyhjänpanttina, saa postittaa tähän suuntaan.

Tolppakorolliset, vähän rouheat kaunottaret toivoisin saavani, ja nämä allaolevat Hepon nettiliikkestä löytämäni yksilöt ovat melkeinpä täydelliset.

 

 Mukavuudenhaluinen puoleni vaatii syksyksi kiilakorkoja. Spartoon ja Brandoksen yksilöt suorastaan hyökkäsivät verkkokalvoilleni, kun vierailin heidän sivuillaan.

Ehkä ihan ykköshaaveeni on supermageet prätkätyyliset saappaat. Katsokaapa näitä upeita yksilöitä. Löydät ne Nellyn ja Zalandon sivuilta.

                     Hepon vaihtoehdot veivät kyllä sydämeni. Waauuu… Nämä ovat täydelliset.

Ja tottakai ihan ultimatehaaveeni, eli suklaanruskeat UGG:it. Allaoleva kuva on napattu Zapposin sivuilta. Nämä ovat halattavan ihanat! ❤

 

 Se onkin muuten taas viikonloppu ovella! Illaksi toivon saavani pari ihanaa ystävääni seurakseni leffaa katsomaan. Janilla on työpaikan bileet, joten leffailta tyttöjen kanssa sopisi nyt paremmin kuin hyvin!

Mukavaa viikonloppua kaikille 🙂

Ansku