Puolinuttura ja nahkatakki

Onneksi tänään paistaa aurinko. Se auttaa, koska mieleni on hiukan tumma. Olen aika pedantti tyyppi mitä tulee liikuntaan – lähinnä juoksu- tai kuntosaliharrastukseeni. Kun lähden lenkille, en hevillä pysähdy, en vaikka nilkka nyrjähtäisi. Kuntosalilla pyrin suorittamaan liikkeet parhaan taitoni mukaan, eikä lipsumisille ole varaa. Siitä huolimatta onnistun silloin tällöin satuttamaan itseni.

Nyt on tainnut käydä niin.

Alkuviikosta treenasin rinnan ja selän. Vaikken huomannutkaan kesken harjoituksen mitään outoa – en retkahdusta, nitkahdusta, venähdystä tai muutakaan – oli olkapää seuraavan päivänä kumman kipeä. Ei kuitenkaan niin kipeä, että olisin jättänyt seuraavan päivän treenin väliin. Vaihdoin vain olkapääharjoituksen hauis- ja ojentajatreeniin, järkeillessäni näin olkapään pysyvän kohtuullisen paikallaan. Arvaatte varmaan kuinka kävi, ja helpottiko kipu.

Eilen auton vaihteiden vaihtaminenkin sattui, ja töissä vuodepotilasta hoitaessa näin tähtiä. Kun tänään heräsin särkeävä olkapää seuranani, soitin lääkärille. Ei kannattanut lähteä töihin aiheuttamaan lisävahinkoa ja pitkittämään vaivaa. Yhtäkään lääkäriä ei kuitenkaan ollut saatavilla, ja fysioterapeuttikin muilla mailla.

Olen siis omillani, vain kipulääkkeet ja voiteet apunani. Toivon, että vamma helpottuu ajan kanssa (eli viikonlopun aikana, ettei ensiviikon treenit kärsi), mutta on ensi viikolle lääkärin aikakin varmuuden vuoksi varattu. Olisikos siellä joku vapaaehtoinen salikaveri, kuka voisi jeesata painot tankoon jos treenaisi kuitenkin jalat? 😉

Kuulumisista asuun.

Minä korkkasin viime viikolla nahtatakkikauden. Tosin, heitin kyllä ponchon lämmikkeeksi mikä olikin hyvä keino karkottaa pahin kylmyys. Testasin myös puolinutturan, joka osoittautui mieleiseksi kampaukseksi. Ehkä siksi, että sitä voi kuvailla tarpeeksi hassuksi. Heh heh.

Mitäs teille kuuluu? Onko toppatakit jo viety varastoon ja tulppaanit ostettu koristamaan keittiön pöytää?

Aurinkoista viikonloppua!

Ansku

Ripaus viininpunaista

Taustalla soi Jenni Vartiaisen, Minä sinua vaan. Keittiönpöydällä on murusia. Tee jäähtyy mukiini. Rauhallinen sunnuntai, ei kiirettä mihinkään. Nukuttiin pitkään, ja noustiin sitten ihanan laiskasti. Jani lähti metsästämään croisantteja ja tuoreita sämpylöitä. Minä vedin sillä aikaa villasukat jalkaan ja lämmintin paistinpannun kuumaksi. Haluan paistetun kananmunani aina niin, että keltuainen jää vähän pehmeäksi ja valuvaksi, niin että se sotkee sormet.

Nyt vatsa on täynnä ja kädet hakeutuivat taas näppäimistölle. Viimeisin merkintä täällä blogissani on torstailta. Mihin se aika taas katosi? Tai no, tiedänhän minä. Töitä tehdessä. Sillon ei ole yleensä aikaa tai energiaa kirjoittaa, käsitellä kuvia ja mitä blogin ylläpitäminen nyt sitten vaatiikaan. 

Tajusin, että viime sunnuntaistakin on taas jo viikko. Vastahan  me ajelimme Tuulokseen, kohti koiranäyttelyä. Hertta sai hyvät arvostelut ja kunniapalkinnonkin, mutta muuten kävi vähän kehnonlaisesti. Pentuja oli kolme, Hertta sijoittui viimeiseksi. Kokemus oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä, näyttely pidettiin nimittäin parkkihallissa. Se tuntui olevan jännittävä paikka tälle meidän vielä kokemattomalle karvakorvalle. Äkkiä tuo siihen sopeutui, mutta jostain syystä muiden rotujen edustajat vähän pelottivat. Seisoskelin pitkään kolmen rauhallisen leonberginkoiran keskellä Hertan kanssa, jotta se tottuisi. Liekö olleen mitään hyötyä, säikyltä vaikutti silti. Kumma juttu, vaikka se on pienestä lähtien nähnyt paljon myös muiden rotujen edustajia. Harjoitukset jatkukoon…

Minä kommin nyt pienen pienille nokkaunille mieheni kainaloon, ja nautin tästä ihanasta, äärimmäisen harvinaislaatuisesta joutilaisuudesta. Huomenna on taas päivä täynnä ohjelmaa. 

Suloista sunnuntaita!

Ansku

Löydät minut Instagrammista nimellä annamaria_shoeloverblog

Hapsutakki ja luumunvärinen laukku

Nyt pitäisi opiskella. Selvitellä korvat sauhuten sissimarkkinoinnin ja SWOT:in merkitystä. Teinkin sitä äsken, mutta sitten käytössäni olleesta kirjasta loppui tieto. Pitäisi mennä kirjastoon. Suunittelin jo eilen, että menen tänään, mutta vähän myöhemmin. Puolilta päivin lähden nimittäin pienelle retkelle ystäväni, kummityttöni ja koirien kanssa. Koska en voinut jatkaa kirjani parissa, selvitellen edellämainittuja käsitteitä, yritin kirjautua koulun sivuille. Eihän nämä tehtävät tähän lopu, ja sivuilta saa vihiä mitä muuta voisin tehdä. Noh, nyt päästään tähän ärsyttävään osuuteen. 

Kun naputtelin käyttäjätunnusta ja salasanaa, sain vastauksena ainoastaan kylmän kommentin, virhe, ja ettei minua pystytä nyt yhdistämään mihinkään palvelimelle. Olen varannut tämän aamun opiskelulle. Ja kuten ehkä jotkut teistä tietävätkin jo, olen aika tarkka ajankäytöstäni. Hukkaan heitetty aika on ärsyttävintä aikaa (mutta onneksi on blogi, jonka pariin voin paeta). 

Ulkoiluretken jälkeen myöhemmin tänään, kipaisen kirjastoon. Sitten onkin jo Tokoilun vuoro, kun lähden koiranpennun kanssa opettelemaan tapoja (tänään on vuorossa kuinka otetaan rinnakkain, samaan aikaan sivuaskeleita. Meidän piti harjoitella sitä valmiiksi, mutta emme ole ehtineet. Saatan saada satikutia). Illalle suunittelin sohvahengailua ja kanawokkia. Nyt taitaa käydä niin, että istun nenä kiinni kirjassa, jos silmäni vain suinkin pysyvät auki. Ulkoilulla kun on mukavasti väsyttävä vaikutus. 

Nyt kun olen avautunut, voidaan keskittyä postauksen kuviin. Poikkesin maanantaina taas Helsingissä. Istuttiin Anna-Marian kanssa kulmakahvilassa, ikkunapöydässä. Juteltiin ja napattiin sen jälkeen asukuvat, nämä kuvissa näkyvät. Sitten oli vuorossa vierailuni jännittävin osa. Piti löytää bussilla Lauttasaareen, ja jäädä oikealla pysäkillä pois. Täytyy kehaista Helsingin seudun liikennettä, nimittäin todella helpoksi on bussimatkustaminen tehty ihmiselle, joka ei juuri näitä palveluja käytä. Oikea auto löytyi helposti, samoin se pysäkki, jolla hyppäsin kyydistä. Kiitos myös ystävälliselle kuljettajalle. Takaisinpäin homma sujui vähintään yhtä iisisti. 

Postauksen kuvat: Anna-Maria/Secret Wardrobe

Olisikohan seuraavaksi aamupalan aika? Söisikö kaurapuuroa vai smoothien, kas siinä pulma… Minä jään ratkomaan ongelmiani, viettäkää te oikein ihana päivä! Minäkin vietän. Pääsin jo yli ärsytyksestäni. 

Ansku

Printtimekko

Oho, päivähän on jo pitkällä. En tajunnut lainkaan ajan kulua, ennenkuin istahdin vaiheeksi sohvalle ja sukelsin tänne blogimaailmaan, samalla kelloa vilkaisten. Koneella vietin aamupäivänkin, mutta koulujuttuhin liittyen. Kurssit aukesivat viime viikolla, mutta itse olin niin tiiviisti töissä, ettei oikein muulle jäänyt aikaa. Viikonloppuna läksin Helsinkiin, kuten myös eilen. Siksi pääsin tutustumaan kurssien tarjontaan ja sisältöihin vasta nyt, kunnolla ajan kanssa. 

Ensimmäinen tehtävä on videon tekeminen. Huh. Ihan ensmmäisen kerran tehtävänannon lukiessani hikikarpalot nousivat otsalle: en ole koskaan tehnyt videota! No, tekemällä oppii ja sitä on nyt sitten tänään tehty. Ihan niin pitkälle en vielä päässyt, että video olisi julkaistu koulun sivuilla, mutta ainakin se on nyt kuvattu. Odottelen tässä juuri, että video latautuisi videopalveluun, josta sitten voin linkittää sen eteenpäin. Saas nähdä mitä tästä tulee. Mutta sainpahan hetken hengähdystauon, ja missäpä muuallakaan sen viettäisin kuin täälä, blogissani teidän kanssa. Toisaalta, aurinkoinen ilma houkuttelee metsälenkille koirien kanssa. Ehdin varmaan sinnekin, noiden kahden pikinokan kanssa. 

Kuvissa on asu viime lauantai-illalta. Vietin aikaa Helsingissä hyvän seuran, parin skumppalasin ja ihanan illallisen merkeissä. Ilmat suosivat, joten varpaat paljastavat kirkkaan punaiset kengät olivat hyvä valinta. Tosin, myöhään illalla hotellille kävellessä tuli kylmä. Onneksi matka oli mukavan lyhyt. Majoittauduimme Sokos Hotel Vaakunaan, joka sijaitsee aivan keskustassa, rautatieaseman kupeessa. 

Jatkan taas videon parissa, palataan taas! Mukavaa päivää teille.

Ansku

P.s: Ellen Tyyliguru-kilpailua on jäljellä enään muutama päivä. Käy siis ihmeessä jättämässä äänesi, jos olen sen mielestäsi ansainnut. Kiitos! ❤ Tässä linkki äänestyssivulle. Olen numero 10.

Hangossa, käsi kädessä

Haaveilin keväällä kesäretkestä. Sellaisesta romanttisesta kahden hengen seikkailusta, jolloin istuttaisiin lämpöä hohkaavalla kalliolla, ja majoittauduttaisiin vanhaan runolliseen huvilaan. Olisi kesäinen merituuli ja suloiset suudelmat. Mieheni ylipuhuminen ei ollut kovinkaan vaikeaa, ja niin tuo eräänä päivänä ilmoitti varanneensa majoituksen Hangosta. Vanhasta idyllisestä villasta.

Saavuimme pikkuiseen kylpyläkaupunkiin parahiksi lounasaikaan, ja näin pääsimme heti testaamaan Hanko Sushin. Sitten me kuljeskelimme käsi kädessä ja katselimme. Ihailimme vanhoja huviloita, pastellin sävyisiä taloja, ja hurmaavia kukkaistutuksia. Fiilisteltiin mennyttä aikaa, kun kaikki kävivät Hangossa.

Merenranta on aivan kylpyläpuiston kyljessä. Rannalla on valkoinen koppi, tuo legendaarinen vaatteidenvaihtohuone, joka symboloi Hankoa. Koppeja tuntui olevan jokaisella rannalla, ja hyvä niin. Näyttivät hauskoilta. Hangossa on myös vesikaruselli, jonka pyörteissä ilakoivia lapsia seurasimme hetken. Joimme päiväkahvit Neljän tuulen tuvan tuulisella terassilla. Pasta carbonara maistui illalliseksi itäsataman Makaronitehtaalla.

Entä se majoitus? Se oli juuri sellainen romanttinen ja jännittävä mistä haaveilin. Pensionaatti Tellinna on rakennettu vuonna 1880, ja täytyy sanoa että sen huomasi. Rakennus on mitä kaunein, mutta pikkuhiljaa rapistumassa. Janin ottaessa pienet nokkaunet, istuin avoimen ikkunan ääressä nitisevällä rottinkituolilla ja katselin. Katselin merta, joka siinsi edessäni. Katselin romanttisia valkoisia pitsiverhoja jotka heiluivat suloisesti tuulessa. Katselin seiniä peittäviä kukkatapetteja, jotka aika oli saanut hiukan kupruuntumaan. Hengitin kesäistä meri-ilmaa, ja nautin olostani. Sitten kapusin mieheni viereen, ja otin pienet unet minäkin.

Hangosta jäi päälimmäisenä mieleen upeat villat, suloinen miljöö, umpeen kasvanut sammakkolampi, meri sekä kalliot. Ruoka oli maukasta, mutta ei ehkä kuitenkaan hehkuttamisen arvoista.

Nyt haaveilen jo seuraavasta kesäretkestä. Porvoo kiinnostaa, mutta toisaalta sinne voisi mennä myös joulun aikaan… Saa nyt nähdä mihin tie vie. Viikonloppuna ehkä telttailemaan, ja tänään ainakin koiranäyttelyyn.

Kesäistä viikon jatkoa!

Kesäinen päivä Helsingissä

Kun kaksi elämäänsä kameran etsimen läpi katsovaa bloggaajaa tapaavat, voisi äkkiseltään kuvitella kuinka muistikortti täyttyisi vähintäänkin ääriään myöden kuvista. Voisi luulla, että se olisi enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Vaan mepä Anna-Marian kanssa laitoimme säännöt uusiksi, kun vietimme aivan mahtavan mukavaa päivää viime lauantaina. Otettiin me miehetkin mukaan, ja hengailtiin oikein urakalla pitkin poikin kaunista kesä-Helsinkiä.

Minä sitten rakastan hengailua. Kun saa kävellä rauhaksiin pitkin poikin, ihastella maisemia, varsinkin merellisiä. Maistella välillä kylmää kuohuviiniä, ja jatkaa taas matkaa. Onneksi päänsisäiselle muistikortilleni jäi niin paljon matskua, ettei tässä ole hätäpäivää. Näiden kivojen kesämuistojen avulla jaksaa taas niinä pimeinä päivinä, kun kesä sananmukaisesti on muisto vain.

Älkää nyt kuitenkaan käsittäkö väärin. On minulla kuvia, niitä vain ei ole niin paljon.

Palataan vähän ajassa taakasepäin, viime viikonloppuun, niin näytän niitä otoksia.

Aamu alkoi yhdessä Janin kanssa kiireettömällä aamupalalla hotellissa, jonka jälkeen olikin jo rynnättävä kylmään suihkuun, hellettä pakoon. Jälkimmäinen oli oikeastaan aivan turhaa, viileä fiilis kun kesti tasan niin kauan kuin puki vaatteet päälle.

Puolenpäivän aikaan loistava treffiseuramme, Anna-Maria ja hänen miehensä saapuivat hotellimme aulaan meitä vastaan. Hikoilimme Nautiskelimme hetken auringonpaisteessa ratikkaa odotellessa, ja päädyimme lopulta meren äärelle. Vene vei meidät edulliseen kuuden euron hintaan viereiseen saareen, jossa kilistimme kesälle(saatoimme myös päivitellä kahden minuutin venematkan hintaa). Matka tosiaankin kesti niin pikkuruisen pienen hetken, että kuvaillessamme unohdimme hypätä veneestä! Vaan eipä haitannut pikku lenkki, Skifferin kuumalle terassille löysimme silti tiemme.

Päivän aikana seikkailimme pitkin suloisia saaria, haistelimme merituulta, kuuntelimme kuinka ihmiset ilkoivat rantavedessä. Söimme jäätelöä(muut söivät, minä lähinnä sotkin, kun sain aikaan liian suurella annoksellani jäätelötulvan), lounastimme viehättävässä merenrantakahvila Cafe Ursulassa, ja ihailimme maisemia korkealla maailmanpyörässä, Finnairin Skywheelissä. Teetätimme kokemuksesta kuvamagneetin, ja kävimme kesken päivän taas kylmässä suihkussa kun tuntui että sulamispiste on käsillä.

Sitten teimme uudet treffit.

Sanoisin, että oli nappivalinta varata pöytä Meksikolaisravintola Patronasta. Eikä vähiten siksi, että poden valtavaa Meksiko-kuumetta.

Söimme Patronassa illallisen, joka sisälsi viisi suussasulavaa annosta. Herkut huuhdeltiin alas margaritalla sekä sangrialla, joka muuten oli maistuvin mihin olen törmännyt. Tiedättekö, en ole koskaan syönyt niin hyvin. Voin täydestä vatsastani, eikun siis sydämestäni, suositella tätä Meksikolaisravintolaa. Tarjoilu pelasi, ruoka oli täydellistä, ja paikka henki aitoa Meksikolaistunnelmaa. Lämpötila tosin nousi pienehkössä ravintolassa niin korkealle, että fiilis todellakin oli kuin Meksikossa konsanaan.

Illallinen ei auttanut pahanlaatuista Meksikokuumettani, vaan himoitsen tuonne asteekkien ja makujen maahan nyt entistä hurjemmin.

Lomasta puheenollen… Viimeinen työvuoro starttaa näillä näppäimillä. Sitten, neljä viikkoa lomaa! Tykkään! 

Viikonloppu oli aivan ihana, näitä lisää! Ehkä pian saamme pariskunnan tänne meille vieraaksi, saa nähdä sitten mitä keksitään.

Ihanaa päivää teille!

Ansku

Smells like flowers

No niin. Nyt olen taas vuotta lähempänä sitä lukemaa, mikä alkaa nuorekkaan kakkosen sijaan hyvin, hyvin aikuismaisella kolmosella. Olen 29-vuotias. En oikein tiedä miten tässä pääsi näin käymään. Tein joskus diilin, että täytän aina vaan uudelleen 25-vuotta.

Noh, muistan kyllä kuinka lukemat 2 ja 6 alkoivatkin kiinnostaa, ja siitä se sitten kai lähti. Nyt se kutonen vain on toisinpäin.

En tunne itseäni kolmekymppiseksi. Sen sijaan tunnen itseäni kiitolliseksi.

Viime viikot ovat olleet kovin raskaita. Niin myös eilinen. Töissä tapahtui asioita, joita kaikki ihmiset tuskin kestäisivätkään(minäkin huonosti, ja vain ammatin tuomalla kokemuksella), mutta kun astuin hiukan surumielisenä kotiovesta sisään, tilanne muuttui.

Enhän voinut pilata syntymäpäivääni suremalla asioita, joihin en voi vaikuttaa. Varsinkaan, kun pöydällä oli iso kasa lempikukkiani. Upeat valkoiset liljat, ja pöyhkeät punaiset pionit kutsuivat nuuhkimaan.

Kukkia hetkisen hypisteltyäni, huomasin myös hopeisena kiiltelevän paketin, jota kirkkaan punaiset nauhat koristivat. Rakas mieheni oli ilahduttanut minua kauneushoitolan lahjakortilla jo aamukuudelta, mutta se ei riittänyt. Nyt pöydällä odotti toinen lahja, jonka sisällön arvasin paketin korsettimaisesta nauhasidonnasta.

Uskaliasta, sanoisin. Hyvä että viitsin ostaa itse itselleni alusvaatteita, mutta että mieheni oli sen tehnyt. Arvostan tällaista vaivannäköä. Koko oli täydellinen, ja malli mietitty juuri minua ajatellen.

Eteeni kannettiin vielä mehevä suklainen kakkupala, jonka sain huuhtoa alas kupillisella vihreää teetä. Täydellistä.

Työmurheet unohtuivat, kun nautin täysin rinnoin hemmottelusta. Ja se tuntui oikeasti todella hyvältä.

Sitten nukuin virkistävät päiväunet, ja lähdin kiipeilemään.

En ole koskaan ennen ollut kiipeilemässä, joten odotin jännittyneenä mitä seinät tuovat tullessaan. Tuloksena: kipeät, rakkoiset kädet, hikinen selkä, kova nälkä, sekä into mennä uudestaan.

Tunnin kiipeilyn jälkeen käteni, varsinkin sormeni, olivat niin voimattomat, etten päässyt enään ylös. Siis sitä seinämää. Silloin luovutin. Ärsytti, koska jaloissani olisi vielä ollut voimaa. Mutta koska sormet kieltäytyivät yhteistyöstä, vaihdoin hikiset kiipeilykengät omiin sinisiin lenkkareihini. Sitten kiipeilyporukkamme, minä, Jani, ja sisareni lapset, hyppäsimme punaiseen Corollaan, jätimme Hänkkin taaksemme ja otimme suunnaksi hampurilaisravintolan. Sisareni nauroi, että mites ne valkoiset jauhot? Vastasin, no kun synttärit.

Päivä oli kiva. Kiitos siitä. Nyt jatkan upeiden kukkieni nuuskuttelua, ja herätän sitten unisen mieheni aamulenkille. Ja jatkan ilman valkoisia jauhoja.

Aurinkoista, ja iloista päivää!

Ansku

Neuletta neuleen päällä

Tässä jo jonkin aikaa tämä ihana, armas ja niin tärkeä valo on saanut mieleni hilpeäksi. Ohi ovat taas ne synkeät ja märät kuukaudet, joita sydämen pohjasta inhosin. Olen pohtinut voisinko karata loka- marraskuuksi johonkin valoisaan ja lämpöiseen paikkaan. Tulen kuitenkin aina siihen tulokseen, että en kai voi. Enhän voi jättää karvaista Demi-kaveriani joka vuosi niin pitkäksi aikaa. Halkeaisin ikävästä.

Saatan haljeta ikävääni jo seuraavien kolmen viikon aikana. Taas on se aika vuodesta, kun pääsen karkaamaan lämpöön. En kuukausiksi, mutta viikoiksi ja sekin lämmittää jo oikein mukavasti. Ihan konkreettisestikin, sillä Afrikassa mitä luultavimmin on aika kuuma.

Keltaisessa talossamme käy pian melkoinen hulina, kun aloitamme pakkaamisen. Passit, biksut, uimahousut, snorkkelit ja hammasharjat senkun sujahtelevat rinkkoihimme. Jo viikon ajan on ollut kiireistä, kun olemme yrittäneet työnteon ohella saada kotiamme siistiksi, matkajärjestelyt kuntoon, ja siinä sivussa olen järjestellyt erästä toukokuista tapahtumaakin, ja jännittänyt maaliskuussa meille saapuvaa koiranpentua. En oikeastaan edes ehtisi nyt jäädä lomalle, mutta arvaatkaapa mitä. Jään silti. Ja aion nauttia. Eilen oli viimeinen työpäivä, sain huokaista helpotuksesta sen suhteen. Olen lomalla, niiin lomalla.

Tulevasta reissusta odotan jännittävää, kuitenkin rentouttavaa, avartavaa, mielenkiintoista ja inspiroivaa. Huomena se alkaa. Lennämme Amsterdamin kautta Keniaan, ja siitä eteenpäin Tansaniaan. Ensimmäisen yön vietämme Dar es Salaamissa, ja jatkamme sitten seuraavana päivänä Arushaan etsimään safarijärjestäjää. Loppuloman tutkimme Sansibaria. Otan läppärin mukaan, ja aina yhteyden löytäessäni vinkkaan tänne blogiinkin missä mennään. Tai vähintäänkin päivitän Shoe loverin facebookkia, eli nyt kannattaa liittyä tykkäämään siitä.

Tänään on muuten viimeinen päivä rasvanpolttokuuria ja herkutonta tammikuuta. Selviydyin voittajana. En syönyt herkun herkkua, paitsi unissani. Kerron jossainvaiheessa enemmän kuinka kuukausi sujui, ja minkälaisia ovat tulokset. Nyt täytyy rientää. Rinkka ei täyty itsekseen. Palailen blogiin tilaisuuksien mukaan. Mukavaa pian alkavaa helmikuuta teille rakkaille lukijoilleni ja blogiystävilleni!

Niin, ja nämä kuvat. Ne ovat eräältä mukavalta viikonlopulta kun pakkanen paukkui, ja ihoni vaati peitokseen mahdollisimman monta kerrosta neuleita.

Ansku

P.s: Tässä linkki, josta pääset tilaamaan Shoe lover-päivitykset Blogilistan kautta.

Kun elämä hymyilee, on helppo hymyillä takaisin

Jesta, nytpä onkin oikein tositosi mukava päivä takana. Sellainen, mistä riittää virtaa varmasti ainakin lomaan asti. Hymy korvissa on helppo olla positiivinen, ja kaikki tuntuu mahdolliselta.

Aamu alkoi iloisesti, kun junassa meilejä lukiessani huomasin voittaneeni Caelian blogista todella mageen clutchin. Jes! Kun löysin Stoccalta puoleen hintaan täydellisen huivin ensiviikon reissua silmällä pitäen, riemastuin taas. Sata rosenttista puuvillaa, eikä mitään muovia. Huivi lämmittää lentokoneessa ja suojaa reissussa.

Hupi vaan jatkui kun löysin tieni bussille, jonka määränpää oli Porvoossa ja Haikon kauniissa kartanossa. Juuri ennen bussiin astumista törmäsin Taruun. Mikä hauska yllätys, hänkin lähti samalla retkelle! Tapasin reissussa myös Anna-Marian, tuon kaunottaren, jonka kanssa olimme jo aiemmin ehtineet miettiä treffaamista. Hauskassa seurassa oli mukava tutustua mielenkiinoiseen ihonhoitosarjaan, Medik8:iin. Siitä lisää myöhemmin… Haluan vielä hehkuttaa!

Ennen bussimatkaa olin juuri lukenut sähköpostin joka sai jälleen suuni kaartumaan iloiseen hymyyn. Meili liittyi erääseen hauskaan suunitelmaan, jota hahmottelen parasta aikaa. Blogijuttuja, blogijuttuja, vihjailee hän ja hymyilee taas. Miten ihanaa tuntea olonsa näin innostuneeksi! Nyt kun vain homma menisi putkeen, eikä eteen tulisi esteitä. Sanoinko jo että olen aika iloinen?

Mutta kuvat. Kuvat eivät oikeastaan liity postaukseen. Ne ovat viime viikonlopulta. Tässä asussa juhlin isomummuani hänen syntymäpäivillään. Ja hei, en syönyt synttärikakkua vaikka mieli teki. Reilu viikko enään herkuista kieltäytymistä edessä. Täytyy myöntää ettei tee enään niin tiukkaakaan.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

Ansku

Tällainen oli paperihääpäivämme

Ensimmäistä hääpäiväämme, paperi- tai pumpulihääpäiväksikin kutsuttua, juhlimme mieheni kanssa viime lauantaina Helsingissä. Toivoimme päivästä rentoa. Hengailua vain, ilman sen kummempia ohjelmanumeroita jotta aikaa jäisi enemmän oleelliseen – yhdessä oloon.

Rennot hengailupäivät pitää aloittaa rauhallisella aamulla. Siksi hyppäsimme Helsinkiin vievään junaan vasta iltapäivällä. Aseman kupeessa, junaa odotellessamme, napsimme asukuvat muiden ihmisten hiukan ihmetellessä.

Koska kyseessä oli rakkauspäivä, pukeuduin rakkautta pursuilevaan puserooni. Kuosi suorastaan vilisee sydämiä, ja näinollen vaate toimii virallisena rakkauspäivänpuserona. Korvalehtiä koristivat samat korut kuin hääpäivänäkin. Sarjan kaulakorukin pääsi paikalleen, vaikka tätä ei viime tammikuisessa hääkostyymissäni nähtykkään. Koin että runsas pukuni oli riittävä, siksi koruiksi piisasivat korvikset ja kevyt rannekoru. Helyt ovat Kalevala korun Lumihiutale-sarjaa. Tässä aiemmassa postauksessa näistä paremmat kuvat, jos tahdot kurkistaa.

Sain rakkaalta Hanna-ystävältäni viime viikolla ihanat kynsikkäät, jotka helposti myös lämpöisiksi tumpuiksi muuntuvat. Olivat kuulemma näköiseni. Kiitos vielä! Pääsivät heti käyttöön.

Hiukan luksusta hääpäiväämme meille tarjosi Hotelli Torni. Saimme heiltä todella kivan lahjan, sviitin käyttöömme! Huone oli mitä kaunein, ja tietynlaista fiilistä loi myös se, että Roger Moorekin on yöpynyt samaisessa huoneessa. Ylväs kaakeliuuni seisoi arvokkaana huoneen nurkassa, enkä voinut lakata ihmettelemästä huonekorkeutta joka loi tilan ja valon tuntua erityisellä tavalla. Haaveilin muuttavani tähän huoneeseen. ”Tuohon vain pikkuinen jääkaappi ja liesi, niin pärjäisin”, vitsailin. Rakastan tällaisia vanhoja, kauniita, ja korkeita huoneita sekä rakennuksia.

Vatsa kurni. Oli otettava taas jalat alle. Pikaisen lounaan jälkeen löysimme itsemme lumituiskun keskeltä. Oli vaikea kävellä kun tuiskutti niin, että lumihiutaleet tuntuivat silmiin sataessaan pieniltä tikuilta. Haimme suojaa Kappelista. Kaipaamamme suojan ja lämmön lisäksi löysimme sieltä myös lasilliset punaviiniä.

Olen suorastaan kuuluisa alati kurnivasta vatsastani. Lohi-kukkakaalilounaasta ei ollut järin pitkä aika, mutta nälkä oli vaan taas. Olin hyvän pihvin kannalla, eikä Janiakaan ollut vaikea suostutella liha-aterian pariin. Hetken googleteltuamme otimme suunan kohti Eerikinkatua. Sielä kuulemma valmistuvat kunnon pihvit.

Ravintola oli nimeltään Parilla Espanola. Helsingin vanhin espanjalaisravintola joka oli sisustettu tyyliin sopivaksi ja herätti mielenkiintoni. Taustamusiikin puutteen vuoksi haluamattani jouduin kuuntelemaan naapuripöydän keskustelua, kun taas itse madalsin ääneni melkein kuiskauksen tasolle. Valkoiset kalkkiloossit toivat kuitenkin kaivattua yksityisyyttä, vaikkeivat ääntä vaimentaneetkaan.

Aluksi siemailimme Campo Viejo Reservan kuivaa Cavaa, jota kuvailisin miellyttävän neutraaliksi, juuri sopivan mineraaliseksi. Erinomainen viini ilman pistävyyttä, tai liiallista kuivuutta joka vetää suun lisäksi otsankin ryppyyn. Haluan tätä seuraaviin juhliin.

Toinenkin viini oli nappivalinta, ja sai minut niin iloiseksi kuin nyt vain hyvä punaviini saa. Kyse oli keskitanniinisesta Campo Viejo Reservasta. Täydellisen pehmeä punkku, jota aion ehdottomasti ostaa pullon seuraaviin illanistujaisiin. Ehkä joudun järjestämään illanistujaiset vain saadakseni taas tätä viinitä… Sisareni neuvojen myötä olen napannut viinini yleensä Chilen kohdalta hyllystä, mutta jatkossa taidan jatkaa aakkosissa aina Espanjaan saakka.

Herkullisen häränseläkkeen jälkeen kuljeskelimme tovin pitkin Helsingin katuja. Kylmyys kiertyi pikkuhiljaa ympärille. Tämän siitä saa kun tammikuuhun asti on niin lämmintä että toppatakissa hikoiluttaa. Kun vihdoin saimme lunta ja pakkasta, minä en osaakkaan pukeutua. Otin kyllä opikseni, älkää surko. Kylmissämme käännyimme korttelin ympäri, kohti hotellia. Ennen huoneeseen menoa lämmittelimme kohmeisia sormiamme mukillisilla teetä ja kaakaota American barissa.

Illan paras osuus oli käpertyä pehmoisessa, ja valtavan kokoisessa sängyssä toisen kainaloon. Siinä maailman parhaassa paikassa nautin olostani, samalla UMK:ta seuraillen. Taivaallista.

Sunnuntaiaamuna heräsin virkeänä ennen kellon soittoa. Repäisin painavat verhot auki ja nautin valosta. Sitten pyrähdimme aamiaiselle. Ilokseni huomasin että vaikka jätinkin tälläkertaa sämpylät ja croisantit syömättä, täyttyi lautaseni silti herkuista. Pekonia, lihapullia, lohta, kananmunia, vihanneksia, pähkinöitä… Puuro vaatii erityismaininnan. Kaurapuuro oli niin hyvää, että jouduin ottamaan toisenkin annoksen. Niin pehmeää, aivan kuin kermaista. En vain voinut vastustaa! Edellisen illan suklaat ja muut herkut eivät tuottaneet ongelmia, mutta että kaurapuuro… Suosittelen siis maistamaan jos yövyt Tornissa. Tai vaikket yöpyisikään. Aamupalan kun voi ostaa erikseenkin.

Ensimmäisestä hääpäivästämme jäivät mukavat muistot, juuri sellaiset kuin toivoinkin. Nyt haluaisin kuulla millätavalla te olette juhlineet joko hääpäiväänne, tai sitten seurustelun vuosipäiviä?

Ansku