Unohtumaton Sansibar

Jambo! Tansanialainen tervehdys tulee varmasti tutuksi, mikäli mieli kaipaa turkoosin veden äärelle Sansibarin saarelle. Tutuksi tulevat myös lumenvalkea rantahiekka, jalkapalloa pelaavat pojat, herkulliset kala-ateriat sekä kiireetön, ajoittain laiskakin tunnelma.

Mikäli sinua kiinnostaa Sansibarin tarunhohtoinen saari, ota mukava asento ja lähde kanssani vierailulle Tansanian keitaaseen. Poiketaan ensin Freddie Mercuryn syntymäkaupungissa Stone Townissa, hengaillaan sitten upealla rannalla Kendwassa ja tehdään lopuksi pikainen visiitti Nungwiin ja Matemween.

Rukouskutsut kaikuvat kaduilla, kissat lepäilevät ahtailla kujilla ja valtavan kokoiset kuolleet torakat makaavat maassa ketarat ojossa. Arabialaisvaikutteinen Stone Town on listattu Unescon maailmanperintökohteisiin. Kivikaupunki on toiminut ennenmuinoin myös orjakaupan keskuksena.

Stone Towniin saavuttuasi varaudu paikallisiin oppaisiin. He tarjoavat mielellään (lue: sitkeästi) palveluitaan maksua vastaan. Voit lähteä heidän matkaansa, tai karistaa heidät kannoiltasi ja tutustua kaupunkiin omin päin. Varoituksen sana lienee paikallaan: sokkeloisille kaduille voi eksyä helposti. Kadut ovat tulvillaan pikkuruisia myymälöitä, mutta myyntimiehet eivät ole niitä agressiivisimpia. Odotin kaupungilta enemmän jännittävää satumaisuutta, arabiahenkisiä upeita rakennuksia, mutta huomasin jännittäneeni enemmän sitä, että laukkuni pysyy mukana eikä päädy ohi ajavan moottoripyörän kyytiin.

Suosittelen etsimään tornin, jonka huipulta löydät ravintolan. Ei ole lainkaan pöllömpi kokemus herkutella mango- ja kananuudeleilla korkeuksissa, ihaillen samalla Stown Townia korkeuksista käsin. Ennen ruokailua pestään tietenkin kädet: tarjoilija kaataa lämmintä pesuvettä suoraan käsillesi messinkisestä kannusta.

Torielämä kivikaupungissa on yritteliästä ja kovin vilkasta. Sotkuistakin, muttei edelleenkään agressiivista. Tarjolla on monelaista, lastenvaatteista aina terveyskenkiin, sekä burkhista leipään ja taateleihin.

Paras ranta löytyy Kendwasta. Me päädyimme tälle rannalle taxilla suoraan lentokentältä – tingattuamme ensin matkan hinnan niin alas kuin mahdollista. Sitten saimme hikoilla koko ajomatkan kuin pienet possut. Nimittäin ilmastointi ei kuulunut tähän hintaan, tokaisi kuski tiedusteltuamme miksei auto viilene lainkaan. Noh, Afrikkaanhan tässä on tultu, mietimme. Kylmää riittäisi taas kotimaassa.

Valkoinen hiekka tuntuu jalan alla mukavalta, ja käy rannan myötäisesti vaikka kevyeen hölkkäilyynkin. Tosin ensimmäisen päivän jälkeen ei tarvittu hölkkälenkkiä: talsimme rinkat selässä koko Kendwan rannan mitan majoitusta etsiessämme. Rannalla meno ei ole käynyt vielä liian vilkkaaksi, jollei mukaan lasketa erästä Italialaispaikkaa. Se kerää asiakkaansa päivittäin yhteiselle jumppatuokiolle rantaan. Tällöin musiikki raikaa ja ohjaaja käskyttää mikrofonin välityksellä punakoita jumppaajiaan nostamaan jalkojaan vielä vähän rivakammin. Toisesta päästä rantaa löydät matkamuistoja myyviä kojuja, sekä putiikin joka kauppaa mm. vettä, limuja, teetä ja sipsejä.

Rannalla liikkuu retkimyyjiä. Keskustelut saattavat saada yllättäviäkin piirteitä. Me jouduimme ns. kahden tulen väliin, kahden myyjän halutessa meidät omalle retkelleen. Meno oli kuin kiinteistäkaupoista olisi ollut kyse: piirreltiin summia hiekalle, ja sitten salaisille lappusille. Sydämien särkymisiltä ei säästytty.

Sansibarin rantoja pidetään hyvinä sukellus- ja snorklailupaikkoina, mutta meidän snorklailuretkemme ajoittui tuuliselle säälle. Pienellä veneellä isossa ristiaallokossa kiitäminen ei ole lainkaan mielekästä(pelotti pirusti), eikä koralliriuttojen päällä pysty snorklaamaan tuulisella säällä ilman vakavia ruhjeita. Upeimmat jutut jäivät siis näkemättä. Suosittelen varaamaan vastaavan retken säävarauksella.

Majoitusvaihtoehtoja on runsaasti. Me asuimme Sunsets Bungalowsissa, joka kustansi noin 60€ yöltä. Huoneet olivat siistit ja ilmastoidut. Ensivaikutelma oli hyvä, mutta valitettavasti ei luotettava. Bungaloweihin kantautui yöllä rannan äänet voimakkaasti. Korvatulpistakaan ei ollut apua. Rajulla ukkosella vesi satoi huoneeseen sisään kattolamppua, sekä seiniä pitkin. Vesijohtomme poksahti rikki kahdesti, naapurimökistä ainakin kerran. Ilmastointi toimi silloin tällöin. Hotellin ravintolan henkilökunta oli ajoittain töykeää, välillä palvelua ei saanut lainkaan. Edes pyytämällä sitä. Tilaukset menivät useammin väärin kuin oikein.

Jos nyt matkustaisin Sansibarille, haluaisin ehdottomasti varata majoituksen Kendwa Rocksista. Valitettavasti heillä oli tarjolla tuolloin vain vessaton bungalowi, joten jäimme nuolemaan näppejämme (siis kuvainnollisesti. En koskaan laittaisi sormia suuhuni ulkomailla).

Mikäli haluat vaihtaa hiukan maisemaa, tai lähteä kävelylle, Kendwasta voit talsia viereiseen Nungwin kylään rantaa pitkin laskuveden aikaan. Tällöin vesi karkaa kauas, kilometrinkin päähän. Takaisin on syytä tulla ajoissa, mikäli mielii kävellä rannalla. Taxilla maantietä pitkin matkanteko onnistuu toki myös.

Nungwin kylä on isompi kuin Kendwan, vaikkei iso ole tämäkään. Nungwista löydät myös kaupan, matkamuistomyymälöitä sekä ravintoloita, ja törmäsimme me kauneussalonkiinkin. Majoitusvaihtoehtoja on viiden tähden hotellista monen hengen ”makuusaleihin,” mutta me emme löytäneet tästä kylästä omia kriteereitämme täyttävää paikkaa (edullinen, rannalla, oma vessa, bungalow-tyyppinen). Ranta ei ole yhtä hyvä kuin Kendwassa. Kylän tiet ovat pääosin päällystämättömiä, ja köyhyys näkyy. Silti ihmiset hymyilevät paljon, ja lasten nauru kiirii pitkin ruohokenttiä.

Saaren toisella puolella sijaitsee rauhan tyyssija. Se on paikka nimeltä Matemwe. Rannan hiekka on uskomattoman valkoista, pehmeää ja puuterisempaa kuin Kendwalla. Rannat ovat todella rauhallisia ja upean leveitä, mutta uimareille ikävänä puolena näyttäytyy runsas leväkasvusto. Mikäli etsit hiljaisuutta ja luonnonkauneutta, majoitu Matemween. Kaikenlaisia hotelleja – edullisiakin, on riittämiin, sillä turisteja on vähän.

Monet ovat kysyneet, lähtisinkö Tansaniaan uudelleen. Myönnettävä on, että en lähtisi. Olen kiitollinen ja onnellinen että olen päässyt vierailemaan siellä, näkemään asiat joita näin, mutta maailmassa on niin paljon nähtävää, että paikka jossa juuri mikään ei toimi niinkuin pitäisi, ei vienyt sydäntäni. Mikäli sinä suunnittelet matkaa, varustaudu kärsivällisyydellä. Varaa kaikkeen aikaa ainakin tuplasti, niin et joudu ongelmiin.

Jos haluat lukea lisää Tansananian matkastamme, mm. jännittävästä safarista, valitse sivupalkista tunnisteiden alta kohta, Tansania. Tai klikkaa tästä. 

Ansku

Minkälainen olikaan safari Tansaniassa?

Jos joutuisin nyt haastattelutilaisuuteen, jossa tentattaisiin elämäni sykähdyttävintä kokemusta, vastaisin epäröimättä helmikuisen omatoimimatkan ja siihen sisältyneen safarin. Reissu Tansaniaan ei ollut rentouttava sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ei ollut helppo, eikä aina edes kovinkaan mukava. Silti se on kuitenkin kokemus jota en voi koskaan unohtaa ja jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois. Se oli seikkailu. Once in a lifetime-tyyppinen kokemus, ja siinä mielessä rentouttava, ettei aikaa ja energiaa kertakaikkiaan jäänyt kotona odottavien asioiden märehtimiseen.

Paljastin teille jo aiemmassa postauksessani minkälaista safarilla oli yöllä, joten jätetään nämä kokemukset väliin, ja keskitytään muihin juttuihin. Jos kuitenkin aiempi postaus jäi välistä, klikkaa tästä. Suosittelen tekemään sen. Kokemus oli, noh, jännä näin lievästi ilmaistuna.

Seikkailunjanoisina ihmisinä varasimme safarin paikanpäällä Tansanian Arushassa. Kas kun suunitelmamme oli kierrellä eri matkanjärjestäjiä läpi, vertailla ja tutkia. Emme missään nimessä aikoneet varata reissua ainakaan ensimmäiseltä vastaantulevalta, ilman kunnollista vertailupohjaa. Sehän olisi kerrassaan ollut tyhmää. Joku vähän nokkelampi siellä saattoikin jo hiffata, miten tarina tulee jatkumaan.

Aikataulumme mätti(niinkuin se mätti jokaisena päivänä), ja valoisia tunteja kului turhanpäiväiseen ajeluun ja ruokapaikan etsimiseen, joten tiedustelin taxikuljettajaltamme, tuntisiko hän safarijärjestäjiä. Afrikassa kaikilla on linkit, ihan joka puolelle. Joku selviytymisjuttu, epäilen. Toki kuljattajamme tunsi matkanjärjestäjän, ja ennenkuin huomasimmekaan, ajelimme jo synkillä, ahtailla kujilla jossakin kaupungin laitamilla.

Isovatsainen musta mies vastaanotti meidät pihalla, jonne oli parkkeerattu muutama vaaleanruskea safariauto vieri viereen. Astelimme tummasävyiseen toimistoon keskustelemaan retkistä. Mies oli hyvä puhumaan. Myyntimies isolla ämmällä, huomasimme heti. Niinpä kyselimme, haastattelimme ja puhuimme toistemme päälle. Lopulta mies halusi tietää kuka on joukon pomo, kenen kanssa neuvotella. Me kaikki, tokaisimme yhteen ääneen. Ei auta äijä, kuin yrittää pärjätä meidän kanssamme. Tenttausta ja kuulustelua jatkui huoneessa vielä tovi, ja saimme lopulta lempinimen, Suspicious Finish.

Sitten aurinko laski. Afrikan aikaisin saapuva pimeys ja valkonaamainen länkkärijoukko eivät ole kovinkaan hyvä pari. Kello oli paljon ja puiikit alkoivat mennä kiinni. Takaraivossa jyskytti ikävä ajatus: jos retkeä ei varata nyt, pölyinen ja ankea Arusha saisi pitää meidät vielä yhden ylimääräisen yön. Näin mielessäni kuoppaiset, pölyiset kadut ja sekavan liikenteen sekä ikävän guesthousen joka saattoi toimia sillointöllöin myös bordellina. Yskäisin ja ehdotin Lonely Planetin tarkistuslistan läpikäymistä. Tsekkasimme vielä myös netistä keskustelupalstat läpi. Kaikki tuntui olevan kunnossa, joten löimme kättä päälle. ”Aamulla nähdään!” Näinköhän, me mietimme. Maksoimme nimittäin jo puolet reissun hinnasta. Epäilevät Suomalaisetko muka, miten niin?

Niin vain aamulla majapaikkamme eteen rämisteli vanha safariauto, vain viisitoista minuutia myöhässä sovitusta ajasta. Tummasävyisellä toimistolla odottivat teltat ja muut tarvikkeet, joten poikkesimme vielä sinne. Jättäessämme takahuoneeseen toisen rinkkamme, katsahdin nopeasti taivaaseen esittäen mielessäni vienon rukouksen, ettei läppäriäni varastettaisi sen sisältä.

Kuljettaja ja kokki pakkasivat auton. Pyysin heitä laittamaan rinkat autoon sisälle ja patjat sekä teltat auton katolle. Yes yes, kuului kommentti. Eivät kai olleet tottuneet kuuntelemaan ohjeita naisilta. Ja kun lähdimme, rinkat olivat auton katolla. Koko äärimmäisen pomppivan ja pölyisen matkan pelkäsin niiden tippuvan. Epäilin että rinkkojen nielaisemat tavarat olivat vähintäänkin mäsänä. Kiitin itseäni läppärin jättämisestä toimistolle.

Poikkesimme vielä kahden(!) huoltamon kautta ennenkuin pääsimme vihdoin tielle, joka vei meidät kohti safaritunnelmia. Jännä sinänsä, että vaikka kulutimme näillä kahdella huoltamolla runsaasti aikaa jo ennen reissua, ei renkaiden kunnosta kuitenkaan huolehdittu. Kun renkaamme sitten posahti rikki, vietimme erään Tansanialaisen korjaamon edustalla monta hikistä, ja tylsääkin tylsempää tuntia.

Ajomatka ensimmäiselle leirintäalueelle vei parisen tuntia. Mielenkiintoiset, jokseenkin erilaiset maisemat vilahtelivat ikkunasta viihdyttäen matkalaisia. On myönnettävä, etten ole Suomessa nähnyt savimajaa, jossa joku oikeasti asuisi.

Monen pölyisen kilometrin jälkeen saavuimme ensimmäiselle leirintäalueelle. Nimeltään se oli Tarangire Zion. Kuin ihmeen kaupalla kamat pysyivät katolla töyssyisen matkan ajan. Vain alaselkäni tuntui ottaneen itseenä matkan jäljiltä.

Kokki jäi pystyttämään telttaa, kun jännittynyt valkonaamaporukka lähti ensimmäiselle varsinaiselle safariajelulleen. Norsut ja strutsit, täältä tullaan!

Ajelimme kolmena eri päivinä pitkin maita ja mantuja. Ensimmäisenä päivänä puiden lomissa käyskenteli monenlaisia eläimiä. Seeproja sekä kirahveja ja valtavan kokoisia norsuja, joiden perässä pikkuruiset poikaset kipittivät. Ruohikosta kurkisteli leopardi, ja iloinen veikko nimeltään pahkasika, tuli vastaan.

Viimeisenä safari-aamunamme pistimme itse riuskasti teltat matalaksi jo ennen aamupalaa. Taka-ajatuksena ajan säästö, kun kuskin olisi helppo pakata teltat pusseihin ja heittää autoon.

Emme sillä hetkellä muistaneet kuinka hankalasti asiat Afrikassa hoituvat, eikä mikään mene niinkuin kuvittelet.

Kun palasimme hyväntuulisina aamupalalta, teltat rötköttivät edelleen kasassa, siinä mihin olimme ne jättäneet. Kuljettaja kohautti harteitaan. Ei ole hänen hommiaan, vaan kokin heiniä. Kokki ahkeroi keittiössä pakkaamassa omia tarvikkeitaan, ja siivoili jälkiään sillä aikaa kun kuski lähinnä kulutti aikaa.

Harmitti. Olin valvonut käytännössä kaikki yöt, olin väsynyt ja otti päähän kun mikään ei tuntunut toimivan. Itketti. Aikaamme oli tuhlattu, ja taas meidän pitäisi vain odottaa, vaikka olimme sopineet starttaavamme auton juuri tähän aikaan. Odottelu oli meidän ajastamme pois, niinpä kiroillen pakkasimme itse telttamme. Raahasimme ne vihaisina autolle ja ryhdyimme pakkaamaan. Sansibarin lentoliputkin olivat ostamatta, ja hirvitti että toimistot laittavat ovensa kiinni ennenkuin ehdimme paikalle(niinkuin muuten kävikin).

Pian kokki tuli auttamaan, eikä kuskikaan enään kehdannut vain katsella sivusta.

Huonosta aamusta huolimatta viimeinen päivä oli ikimuistoisin. Ngorongoron tulivuorikraateriin sukeltaessamme näimme jotain unohtumatonta. Tuli sellainen maa aikojen alussa-fiilis, kun katselimme ylhäältä kraatterin reunalta alas valtavan aukon pohjalle, jota peitti paksu ja unenomainen sumukerros. Sielä ne eläimet ovat.Turvassa omassa pienessä maailmassaan. Leijonat, buffalot, seeprat ja virtahevot käyskentelevät siellä aivan vapaina ja omavaraisina. Ja me pääsimme niille kylään.

Jyrkkä alamäkin jännitti, mutta pääsimme perille kuitenkin ehjinä. Töyssyisyyttä ja kuoppaisuuttaa tällä reissulla ei voi liikaa korostaa. Jos siis suunittelet vastaavaa reissua, eikä selkäsi ole parhaimmasta päästä, suosittelen miettimään minkätasoisen auton kyytiin hyppäät.

Sumu oli alkuun niin tiheää ettemme nähneet mitään. Pikkuhiljaa kuitenkin ääriviivoja alkoi paljastua sumun keskeltä, ja kävi ilmi että ympärillämme oli ollut koko ajan paljon eläimiä. Gnuantilooppeja, jättiläismäisiä buffaloita ja kauniita kaksivärisiä seeproja poikasineen.

Sumuisessa lammikossa polski myös lauma virtahepoja, noita vaarallisia paksukaisia.

Päivän edetessä sumu hälveni. Kuljettajamme sai tiedon lähellä olevista leijonista. Ja aivan totta, hiekkatien vieressä suuri leijonalauma oli lounaalla. Tarjolla oli valtavan kokoinen puhveli. Komeat pedot kävivät arvojärjestyksessä syömässä, ja kellahtivat sitten valtavan vatsansa viereen nurmikolle. Pikkuhiljaa rohkeimmat yksilöt lähestyivät tien viereen parkkeerattuja safariautoja. Urokset merkkailivat autojen kylkiä virtsallaan, ja muutamat leijonat pököttelivät autojen luomissa varjoissa. Pedot olivat aivan kosketusetäisyydellä. Ihmettelimme niitä kauan, mutta nälän hiipiessä vatsaan, oli aika jatkaa matkaa.

Safarimme oli budjettiluokan retki, joten omat eväät tulivat tarpeeseen siitä huolimatta että meillä oli kokki mukana. Hän toki teki meille purtavaa myös retkillemme, mutta koko päivän kuumassa autossa hautuneet kanankoivet ja majoneesileivät eivät houkutelleet. Närpimme eväistämme käyttökelpoiset, ja annoimme sitten loput Maasai-heimon tytölle, joka oli lähtenyt keräämään risuja. Nuori tyttö ujosteli, mutta otti kuitenkin kiitollisen näköisenä eväsrasian vastaan.

Maasai-heimolaisia asuu Tansanian ja Kenian raja-alueilla, myös Ngorongoron kraatterin ympäristössä missä villieläimiäkin vilisee. Paimentolaisheimolla on pieniä kyliä pitkin tätä kaunista aluetta, joka muistutti aivan Muumilaaksoa. Katsokaa nyt miten kaunista!

Näissä maisemia olisi voinut ihailla pidemäänkin, mutta Sansibarin hiekkarannat kutsuivat. Otimme suunnan taas kohti pölyistä Arushaa.

Ylläoleva kuva näkymä Arushan majapaikkamme ovelta. Yöllä kävi rapina kun rotat juoksivat peltikatoilla.

Kaupunkivilinää Arushassa

Mikäli suunittelet budjettiluokan safaria Afrikassa, kannattaa kiikareiden ja muiden perustarvikkeiden lisäksi varata mukaan ainakin seuraavat asiat:

1. Paljon lämmintä vaatetta ja makuupussi. Toinen leirintäalue oli korkealla, joten siellä oli kylmä. Olin pukenut kaiken mukana olleen päälleni, ja olin umpijäässä. Eivät auttaneet villasukatkaan. Pipo ja hanskat eivät ole liiottelua.

2. Jätesäkkejä. Meidän telttamme ei kestänyt vettä. Sateen tullessa se alkoi pikkuhiljaa vuotaa. Sulloimme tarvikkeet ja rinkat yöllä jätesäkkeihin, joten mikään ei kastunut pahasti.

3. Omia eväitä. Keksejä, pähkinöitä, sipsejä, kuivattuja hedelmiä, sokeripitoista mehua jne… Matkanjärjestäjän eväät ja muut setit eivät välttämättä ole sellaisia, joita voi syödä ilman vatsanväänteitä. Välillä aterioiden välit jäivät liian pitkiksi, tällöin oli hyvä kaivaa omat keksit esiin. Vettä saimme riittävästi.

4. Hemmetisti kärsivällisyyttä. Afrikassa juuri mikään ei suju niin kuin pitäisi, ja odottelua riittää. Joka välissä. Myös silloin, kun sitä vähiten odottaa. Kannattaa lisätä sovittuihin aikoihin noin kaksi tuntia, niin paniikki ei pääse yllättämään.

5. Korvatulpat. Ensimmäisenä yönä aasi piti meteliä, toisena yönä puhvelit. Tosin tarvitsin korvatulppia tällä matkalla muuallakin, kuin vain safarilla.

6. Erähenkisyyttä. Kummaltakaan leirintäalueelta ei löytynyt vessanpönttöä, vain reikä lattiassa. Suihkuista tuli kylmää vettä. Lavuaarilla möllötti skorpionin poikanen.

7. Kamera. Maisemat ovat US-KO-MAT-TTO-MAN hienot. Kannattaa varautua myös ainakin kahdella akulla, koska aina ei ole mahdollisuutta lataukseen.

8. Huivi, jolla voit suojata kameran pölyltä. Joka välissä ei vaan kannata survoa kameraa laukkuun asti.

9. Taskulamppu.

10. Nenäliinoja. Vessapaperia ei aina ole saatavilla.

11. Släbärit. Suhkujen lattiat olivat jokseenkin kamalat.

Hyvää matkan suunnittelua!

Ansku

Tansania: Yö safarilla, teltassa

Huolimatta siitä, että olin pukenut kaikki mukana olevat vaatteet päälleni, vilunväristykset kulkivat läpi vartaloni. Täristen sukelsin syvemmälle makuupussiini, ja onnistuin jotenkin nukahtamaan hampaiden kalinasta huolimatta. Sitten heräsin. Ohuen telttakankaan toisella puolella oli jokin. Ihan siinä kohdallani. Tunsin sen hengityksen kasvoillani. Silmäni rävähtivät auki kun kuuntelin inhottavaa leukojen louskutusta, ja sydämäni syke sen kuin kiihtyi tajutessani että näitä louskuttajia oli joka puolella. Janikin oli hereillä ja kuunteli. Muistin lukeneeni että hyeenat tulevat joskus leirintäalueelle.

Olin nähnyt illalla aseistettuja vartijoita. Missä pirussa he olivat nyt! Leukojen louskutus jatkui, ja telttakangas kahisi. Olin varma että kankaan takana olevat pedot haistavat pelkoni, tai vähintääkinkin kuulevat jyskyttävän sydämeni ja pyrkivät sisään. Puristin taskulamppua, ainoaa asettani, kädessäni. Pitäisikö olla hiljaa, vai pitää meteliä? Meitä ei ollut valmisteltu lainkaan tällaista varten. Ei edes varoitettu. Sinä yönä Afrikassa siinä huterassa teltassa tajusin minkälaista on, kun pelko ottaa vallan. Aikaa kului. Odotimme.

Yht`äkkiä jokin törmäsi telttaamme. Kävi kahina, teltta keikahti. Olin varma että loppuni on nyt tullut. Heitin mielessäni hyvästit maailmalle. Sitten kuului loittonevia askeleita. Hiljaisuus. Ainoa ääni oli rinnastani ulos pyrkivä sydämeni ja kiihtynyt hengitykseni.

Hiljaisuuden rikkoi naapuriteltan vetoketjun suloinen ääni. ”Täälä on muitakin hengissä”, ilakoin. ”Heitä ei olekkaan syöty”. Hetken kuluttua vetoketju surahti taas merkkinä siitä, että viereisen teltan asukas oli selvinnut ulkona hengissä. En voinut kuvitellakkaan enään nukkuvani, en ennen kuin selvittäisin mitkä oliot meitä olivat häirinneet.

Varovasti avasimme teltan vetoketjun. Kurkistimme ulos. Oli aivan hiljaista ja pimeää. Hengityksemme höyrysi kun puikkelehdimme telttojen lomitse kirkkaan tähtitaivaan alla. Yksi kokeista oli hereillä ja ihmetteli yöllistä kulkuamme. Kokki kertoi että leirintäalueen vieraat olivat olleet puhveleita. Ne tulevat alueelle kuulemma joka yö.

Suustani pääsi helpotuksen huokaus. Ei hyeenoja. Sitten muistin miten valtavia puhveleita olimme nähneet, ja miten suuret sarvet niillä oli. Kyllä nekin saavat vahinkoa aikaan niin halutessaan. Onneksi nämä olivat olleet rauhanomaisia, vaikka telttamme vinossa olikin niiden jäljiltä.

Ansku

Matka Tansaniaan

Hakuna matata, on sanonta johon ei voi olla törmäämättä itäisessä Afrikassa. Leijonakuninkaastakin tuttu ilmaus kertoo hyvin osuvasti heidän elämänasenteestaan. Ei huolta.

Ensimmäinen kommellus sattui kuitenkin jo menomatkalla, Kenian ja Tansanian välillä kun teimme toisen välilaskun Nairobin kolkon rumalle kentälle. Ja ensimmäisellä tosiaan tarkoitan ensimmäistä. Kommelluksia retkellemme nimittäin sattui useita.

Meininki Nairobin lentokentällä oli jokseenkin sekavaa, tai ainakin huoletonta. Turvatarkastuksen jälkeen tuli valita oikea suunta. ”Vihreät tarrat oikealle ja keltaiset vasemmalle”, luki kyltissä. Ihmettelimme, katselimme ympärillemme. Tutkimme lippujamme.  Haa, lentolipuissamme oli tarra jossa oli pilkahdus vihreää. Käännyimme siis oikeaan.

Päädyimme betonisille portaille. Laskeuduimme ne alas, kohtia bussia. Varmistin lentokenttähenkilökunnalta, astummeko bussiin. Auto ei ollutkaan meitä varten, vaan oikea kyyti tulisi tuossa tuokiossa. Niinpä odotimme alueelle pian kurvaavan pakettiauton tapaisen, josta lentokenttätyöntekijä kertoi. Paikalla oli toinenkin bussi. Se käynnistyi. Pikkuhiljaa se alkoi tehdä lähtöä.

Joku sitten hoksasi, että siihen bussiin meidän kuuluu mennä, eikä mitään vania ollut tulossakaan. Meitä äsken neuvonut nainen halusi nähdä vielä uudestaan lentolippumme. Sitten hän repi ne kahtia. Porukan miespuoliset jäsenet saivat lipun yläosan. Sen, missä lukee kaikki oleellinen. Meille naisille hän antoi lipun alaosan, käytännössä tyhjän paperin.

Ei tainnut rouva täysin hallita työtään. Koneessa lentoemäntä kysyi mitä lipuille tapahtui, mistä nyt tiedämme istumapaikat. Jännitin aikalailla myös matkatavaroiden puolesta.
Kummasti asiat kuitenkin järjestyivät, ja pian istuimme korvat lukossa tärisevässä koneessa, jonka nokka osoitti kohti Tansaniaa. Maisemat olivat upeat. Lensimme lumihuippuisen valtavan kokoisen Kilimanjaron ohi. Vuoren suurin leveys on 40 kilometriä, sanoo Wikipedia.

Päätepysäkki, Dar es Salaam. Iso kaupunki Tansaniassa. Lentokenttä oli pienehkö ja osittain avoin. Kummallisen rauhallinen. Kukaan ei hössöttänyt ympärillämme, edes myöhemmin taxialueella.

Astuimme terminaaliin. Edessämme oli pöytä. Pöydässä puiset lokerot, ja lokeroissa paperit. Ahaa. Tässä täytetään ilmeisesti viisumihakemukset, huomasimme. Onneksi meillä oli itsellämme kynät mukana. Papereita täytellessämme vilkuilimme ympärillemme. Hakemuksen täyttämisen jälkeen oli siis vuorossa keltakuumerokotuskortin vilautus. Tai sitten ei. Virkailijat kun eivät jaksaneet odottaa meitä ja lähtivät paikalta.

Jatkoimme matkaa. Vastaan tuli ystävällinen univormupukuinen mies. Hän otti hakemukset, koneessa täyttämämme maahantuloilmoitukset, passimme sekä 50dollaria. Jonkin ajan kuluttua meitä huudettiin yksitellen etunimillä luukulle. Silmämme kuvattiin ja annoimme sormenjäljet. Tunsin itseni melkein rikolliseksi, hetken jo kuvittelin joutuvani tunnistusriviin seisomaan. Kovin tuhma en kutenkaan ollut, sain nimittäin passin pian takaisin.

Matkatavarahihna löytyi helposti. Joku ystävällinen sielu oli jo nostanut rinkkamme hihnalta pois, meitä odottamaan. Lopuksi ostimme kentältä vielä lentoliput sisämaahan, Arushaan seuraavalle päivällä, ja näin olimme tältä osaa valmiit. Matka majapaikkaan meni joutuisasti. Sunnuntailiikenne oli rauhallinen.

Triniti-guesthouse sijaitsee turvassa muurin takana. Paikka on vehreä ja viihtyisä, mutta merenrantaa ei tähän pakettiin kuulunut. Huoneet ovat tilavat ja viihtyisät. Harmi vain että tämäkään yö reissusta ei ollut se yö, jolloin nukuin. Jokin oli mökkimme katolla, ja piti sen päiväistä kolinaa.

Viime reissusta oli kulunut jo vuosi, joten merenranta kutkutteli kiehtovana mielessä. En olisi malttanut odottaa enään sekuntiakaan, että pääsen upottamaan varpaani hiekkaan, ja vetämään keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa. Olisi ollut hauska kävellä rantaan ja ihastella samalla maisemia, vaan kuinkas kävikään…

Majatalon henkilökunta vaati meitä käyttämään taxia, tai vaihtoehtoisesti jättämään laukut matkasta. Ryöstöjä tapahtuu kuulemma usein. Vai niin. En ollut kovinkaan tyytyväinen. Laukun jättäminen matkasta tarkoittaisi, että kamerakin olisi pitänyt hylätä. Siispä kyytiä varailemaan. Rannalle oli autolla noin viiden minuutin matka. Biitsillä kävi kuhina, kun paikalliset nauttivat sunnuntai-iltapäivästä ja ilakoivat vedessä. Ranta oli kohtuullisen leveä, hienohiekkainen ja melko pitkä.

Ja hyvin roskainen. Todella sääli että ranta oli kuin kaatopaikka.

Me ihmettelimme rannan roskaisuutta, mutta samalla olimme itsekin ihmettelyn kohteina. Valkoiset naamataulumme sen kai aiheutti. Olimme kuin nähtävyys. Siitä huolimatta uskaltauduimme kuitenkin rantabaariin istumaan. Kerjäläinen jäi hetkeksi kohdallemme. Joku halusi myydä jotain. Haukotutti. Matka oli ollut raskas ja kummasti silmäluomet alkoivat painaa. Kun vesi nousi koko ajan korkeammalle, ja hipoi lopulta melkein varpaitamme, lähdimme takaisin majapaikkaan. Roskatkin olivat jo huuhtoutuneet mereen ja ranta näytti siistimmältä.

Löysimme vain yhden taxin rannalta. Auton ovi pysyi juuri ja juuri kiinni. Ihmettelen edelleen ettei se tipahtanut kun vedin sen kiinni, niin rämä se oli. Suomessa saisi varmasti sakot jos lähtisi moisella rottelolla ajelemaan.

Maanantaiaamuna herätys oli kello 7. Aamupalan jälkeen löysimme itsemme ruuhkaiselta tieltä, kuumasta taxista. Autojono ei juuri liikahtanut. Matka lentokentälle ei ollut pitkä, mutta aikaa kului yli tunti. Onneksi olimme ennakoineet, eikä hätäilylle näin ollen ollut tarvetta.

Lentokentällä oli helppo toimia. Laukut punnittiin vanhanaikaisella vaa`alla, ja henkilökuntakin oli rehtiä sakkia. Lisäkilosakkoja ei yritettykkään tarjota.

Pienen odotustilan takaosassa oli kahvila jossa hörpimme limut. Sitten siirryimme odotustilan puolelle vahtimaan kiikareilla, että matkatavaramme lastataan koneeseen. No eihän me oikeasti mitään nähty, mutta niin vaan tuli kimpsut ja kampsut perille. Pääsimme lentokoneeseen tunnin myöhässä, ja eri ovesta mitä taululla luki.

Potkurikone oli keskikokoinen ja matkanteko pomppuinen. Onneksi se ei kestänyt pitkään. Vain tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Arushaan. Seikkailu oli vasta alussa. Olisin ehkä jänistänyt jos olisin tässä vaiheessa tiennyt mitä tuleman pitää.

Jatketaan siis juttua safaritunnelmissa.

Ansku

Viimeisiä viedään

Matkamme on loppusuoralla. Pian koemme viimeisen seikkailumme Tansaniassa, kun yritämme selviytyä sataman ihmisvilinässä oikeaan paikkaan ostamaan liput lautalle, joka kuljettaa meidät takaisin mantereelle ja Dar Es Salaamiin. Kaupungissa haasteenamme on löytää hotelli, jossa vietämme illan ja alkuyön. Yöllä lähdemme lentokentälle. Kone nousee klo 5.10 kohti Keniaa. Sieltä jatkamme edelleen Amsterdamiin, ja vihdoin Helsinkiin.

Oloni on melko ristiriitainen. Se johtuu ehkä ennakko-odotuksista jotka loin pitkin vuotta matkaa odotellessani. Juuri mikään ei ole mennyt aivan suunnitelmiemme mukaan. Toisaalta taas moni asia meni niinkuin piti. Ainakin ne tärkeimmät. Pääsimme safarille, näimme kaikki eläimet jotka halusimmekin nähdä, ja olemme kaikki hengissä ja vähintääkin kohtuullisen hyvissä voimissa.

Opin että en enään aseta tuleville matkoilleni niin suuria odotuksia, vaan otan vastaan sen mitä tulee. Tällä matkalla tajusin tämän liian myöhään, ja energiaa kului turhaan kaikenlaiseen harmitteluun. Toisaalta, unettomien öiden jälkeen vatsakipuisena vesisateessa voi positiivisintakin harmittaa. Joka tapauksessa, koimme paljon ja se on tärkeää. Onpahan mitä kiikkustuolissa muistella, niinkuin sanotaan. Kolme viikkoa on lyhyt aika, toisaalta taas niin pitkä.

Tämän päivän aurinko onneksi helli meitä, emmekä kohdanneet ongelmia. Huomisestakin päivästä aion nauttia. Nautiskelen vaikka vain bungalowissa lukemisesta, jollen voi tehdä muuta.

Mukavaa viikon jatkoa! Palataan taas kotikonnuilta paremman matkakertomuksen muodossa.

Ansku

Voiko näin kauniissa ympäristössä olla ärsyyntynyt?

Jo kaksi viikkoa matkaa takana. Aika on mennyt nopeasti. Toisaalta, kun ajattelen reissua taaksepäin, se tuntuu kestäneen pitkään. Ehkä siksi että olemme kokeneet kaikenlaista. Afrikka on yllättänyt niin monella tapaa.

Suurin hämmästys on ollut Tansanialaisten huoleton asenne. Kaikkeen. Hakuna Matata. Tämä huolettomuus tarkoittaa huoltamattomia rakennuksia, joiden vesiputket paukkuvat hajalle uudestaan ja uudestaan. Se tarkoittaa asiakaspalvelutaidottomuutta, sekä äärettömän hidasta toimintaa. Olin toki osannut varautua näihin asioihin jo etukäteen, mutten tarpeeksi. Aasiassakin on hidasta ja ränsistynyttä. Silti en ole kohdannut siellä koskaan näin paljon vastoinkäymisiä.

Suokaa anteeksi negatiivisuus joka paistaa läpi tästä kirjoituksesta. Juuri tällä hetkellä en ole kovinkaan tyytyväinen Tansaniaan. Ehkä pian olen taas eri mieltä. Sansibarin ranta on ehdottomasti upeaakin upeampi, mutta en ole varma riittääkö se.

Matkaa on kuitenkin vielä jäljellä. Toivon paljon auringonpaistetta ja vatsakivuttomia päiviä. Toivon herkullisia, tuoreista hedelmistä puristettuja mehuja sokerilitkujen sijaan. Toivon, että saisin nukkua ensi yönä rauhassa, ilman että vesi sataa sisään valuen pitkin kattolamppua. Tai että jo kaksi kertaa korjatut vesiputket hajoavat taas.

Kävimme eilen katsomassa kilpikonnia tässä lähellä, Mnarani Aquariumissa. Oli hienoa, että kyltissä kiellettiin muiden kuin koulutetun henkilökunnan koskea konniin. Sri Lankassa poikkesimme katsomassa kilpikonnia. Mutta siellä kaikki saivat pian käsiinsä pienen pieniä poikasia, sekä valtavan kokoisen konnan, joka saattaa tippua märän ja liukkaan kilpensä vuoksi. Epäilen, että kilpikonnia stressaa jos se joutuu jatkuvasti ihmisen käsittelyyn. Nämä konnat päästettiin vapauteen jossain vaiheessa.

Nungwissa sijaitsevassa aquariumissa emme voineet pidellä kilpikonnia, mutta saimme syöttää niille merilevää. Muuten eilinen päivä kului aurinkoa palvoen, syöden, maisemia ihaillen ja kaunista auringonlaskua odotellen. Toivottavasti tänään näemme sen, eikä mokoma jää pilvien taakse piiloon.

Minä jatkan nyt hengailua. Onneksi täällä on lämmin. Mukavaa viikon jatkoa sinne!

Ansku