Viime aikoina olen törmäillyt usein siihen, että blogeista on tulossa koko ajan enemmän naistenlehtimäisempiä, laadukkaampia ja Iinan sanoin jopa kiiltokuvamaisia. Tämähän on helkkari vieköön aivan totta! Myönnän itsekin lukevani kaikista mieluiten blogeja, joiden kuvat ovat selkeitä, kauniita ja tarpeeksi suuria. Silmäni sekoilevat alta aikayksikön, jos tekstiä on rivitolkulla, eikä hengähdystaukoa kappalejaon muodossa ole lähettyvilläkään.
Silti luen muutamaa tällaistakin blogia, koska ihminen blogin takana on kiinnostava. Kuvatkaan eivät välttämättä ole parhaimmalla järkkärillä napsittuja, mutta so what, jotain niissä on.
Haluaisin että blogimaailman tyypit olisivat lähempänä. Jotenkin se kuuluu blogikulttuuriin. Haluaisin että he olisivat tavoitettavissa, toisin kuin naistenlehtien toimittajat, jotka tuntuvat istuvan aivan kuin norsunluutornissaan. Korkealla, arvokkaina, eikä heidän juttujaan ole lupaa kommentoida. Harmikseni monet suuret ja suositut bloggaajat ovat vähän kuin kaukaisia julkisuuden henkilöitä, tai niitä naistenlehtien toimittajia. Tyypejä, joihin ei saakkaan samalla tavalla kontaktia kuin ennen, niinä kuuluisina hyvinä aikoina, kun bloggaajat vielä kommentoivat ristiin rastiin, ja vierailivat muissakin blogeissa kuin ystäviensä. Ajat muuttuvat. Pitäisikö minunkin?
Ei vielä! Haluan taistella kauniin arkisuuden ja yhteisöllisyyden puolesta. Haluan nähdä ja lukea blogin kirjoittajasta muutakin, kuin sen upean tyylikuvan ja analysoinnin siitä. Haluan tietää mitä kirjoittaja on ajatellut, tehnyt. Siksi luen mm. Stellan ja Niinan kauniita, selkeästi ja hauskasti kirjoitettuja mutta ah niin elämänmakuisia blogeja.
Pohdiskeltuani näitä asioita, halusin itsekin kirjoittaa pitkästä aikaa elämänmakuisen, arkisen postauksen. Mikä olisikaan parempi tapa, kuin väsätä vanha kunnon päivä kanssani-postaus.
Pitkäperjantai, let`s mennään!
Tumps! Joku tömähti sänkyymme kello 5.30. Äristen työnsin pienen berninpaimenkoiranpennun alas sängystä, ja nousin sitten ylös. Vedin päälleni pehmoisen, punaisen aamutakin, ja sujautin jalkani liian suuriin släbäreihin. Avasin takaoven ja päästin koirat ulos. Siivosin yön jäljiltä pissaisen sanomalehden lattialta ja laitoin koiranruuan tekeytymään. Sitten ostin itselleni lisää uniaikaa antamalla koirille järsittäväksi luut.
Puolen tunnin kuluttua havahduin kun Jani koki melkein vastaavanlaisen herätyksen, mitä minä hetkeä aiemmin. Mieheni nousi, antoi koirille ruuat, päästi ne ulos ja käpertyi takaisin sänkyyn viereeni. Nukahdin.
Kellon ollessa 8 pentu vaati taas seuraa. Nousin. Lykkäsin voisarvet uunin, keitin kahvit ja katoin pöydän nätiksi. Olihan pitkäperjantai.
Tulen hirvittävän hyvälle tuulelle kauniiden lautasliinojen edessä. Laitan esille lempilautasliinani vain kun meille tulee vieraita. Tuona pitkänä perjantaina kuitenkin kaivoin nämä pöllöt sulostuttamaan pöytäämme.
Jani nukkui vielä. Sain unisen miehen kurkistamaan luomiensa raosta nappaamalla muutaman valokuvan. Ehkä viimeistään kahvin tuoksu sai hänet jättämään pehmoisen peiton.
Pitkän kaavan mukaan on valtavan ihana syödä. Herkuttelin kaurapuurolla. Hotkaisin kolme luksukselta maistuvaa croisantia, joista yhden sisään olin sullonnut ennen paistamista emmentaljuustoa. Mmm, nerokasta.
Kun vatsa on pullollaan, voi kaivaa läppärin esiin. Kirjoitin postauksen Lumenen hilelakasta ja tsekkasin samalla myös muiden blogit. Aika vierähti huomaamatta.
Ripsivärin sutiminen silmiin on moninkertaisesti haastavampaa, kuin berninpaimenkoiranpentu säheltää jaloissa. ”Olethan sä söpö, mutta nyt ulos täältä!”
Hertta on muuten kasvanut tosi paljon, ja aivan huomaamatta yht`äkkiä. Epäilin naapurin syöttäneen sille kasvuhormonia kun pentu oli heillä hoidossa. Eipä nainen myöntänyt kuin ruisleipää antaneensa. Uskoisikohan? Kohtahan tuo on jo Demin kokoinen. Kattokaas nyt vaikka.
Näistä valtavista vastoinkäymisistä huolimatta sain poskipunatkin suunilleen paikalleen, ja lähdimme matkaan kohti äidin lihapatoja. Pakolliset asukuvat pysähdyimme ottamaan matkanvarrella, ja homma meni ilmeisesti räppäämisen puolelle. En kyllä muista biisiä.
Parhautta on päästä valmiiseen ruokapöytään. Melkein yhtä mukavaa on kun koirat saavat temmeltää ulkona keskenään kauniissa säässä.
Kirkkaat värit sopivat pääsiäisöytään kuin tipu rairuohon sekaan. Tällaisessa pöydässä on ilo aterioida. Huomatkaa yksi innokas, joka odottaa jo ruokailuvälineet asemissa.
Ruoka oli herkullista. Liha sopivan mureaa, eikä monikaan asia voita perunamuussia ja paistettuja vihanneksia.
Ruokailun jälkeen pääsin köllähtämään talon parhaalle paikalle, punaiselle sohvalle ruokalevolle. Hetkellisestä väsymyksestäkään huolimatta suu ei kuitenkaan lakannut suoltamasta asiaa. Hanna Sarenin puukkareista taisi olla puhe. Kyllä puukengistäkin voi puhua näin vakavana. Olisi tietenkin coolimpaa kertoa puhuneensa politiikasta.
Äidin tekemät korvapuustit ovat parhaita. Olen muutaman kerran yrittänyt leipoa yhtä hyviä, siinä onnistumatta. Eikä kyse varmasti ole ollut voin tai sokerin puutteesta! Äidin tekemä vadelmarahkakin on hyvää. Olin iloinen sohvalta könytessäni, että pöytä notkui näitä herkkuja.
Sitten tapahtui se, josta viimeksi kirjoitin. Syvennyin isäni, äitini, mieheni, siskoni miehen äidin, sekä siskoni lapsien kanssa keskusteluun Italian luolista, kun hoksasin olevani myöhässä. Hurautin autolla kotimme ohi niin että Jani juuri ja juuri ehti loikata kyydistä, ja jatkoin sitten matkaa kohti Vaarinpeltoa. Sielä odotti vaaleanpunapäinen ystäväni kauniin kultaisennoutajan kanssa. Meillä oli koiratreffit.
Haukut möyrivät maassa yrittäen välillä päästä tallomaan ystäväni mullasta vasta nousseita kukkia. Me tietenkin kielsimme. Niin kauniita asioita kuin kukat, ei saa talloa. Katsoa niitä saa. Ja mikä hauskinta, tajusin eilen että tulen koko ajan enemmän äitini kaltaiseksi. Ajelimme Aulangontiellä kun katseeni kiinnittyi kerrostalon reunaan, joka oli sinisenään kukkia. ”Katso miten kauniita”, kiekaisin tajuten samalla kuulostavani äidiltäni. Sanoin tämän ääneenkin. Jani oli samaa mieltä.
Kun lähdin vaaleanpunapäisen ystäväni luota, sovimme että näemme toisenkin kerran tänä vuonna. Ja kyllä, aion ottaa tämän tavoitteeksi. Viimeksi näimme joulun alla. Näen ystäviäni muutenkin ihan liian harvoin. Hoi ystävät, tahdon nähdä teitä useammin, ja tykkään teistä! Ettäs tiedätte.
Joskus on kuitenkin lähdettävä, niinpä minäkin huristelin takaisin kotiin.
Kotona odotti kimppu ruusuja. En yllättynyt. En yllättynyt koska olin ostanut ne ihan itse edellisenä päivänä. Rakastan kukkia. Se kai tuli ilmi jo. Tykään kukista siinä määrin, että haluan hoitaa niitä hyvin. Siksi nuuskuttelin vienoa ruusun tuoksua, ja leikkasin kaunottarille sitten uudet imupinnat. Asettelin ne takaisin maljakkoon, vähän huolimattomasti ja ihailin niitä hetken.
Sitten söin rahkaa joka oli makeutettu lorauksella vähäkalorista mehukeittoa. Päälle ripottelin muutaman pekaanipähkinän. Olenko väärässä vai tuovatko ne ripauksen pehmeyttä ja kermaisuutta?
Hoksasin että lonkkani tuntui paremmalta. Koirien ulkoilutus oli jalkakivun vuoksi jäänyt Janin harteille, mutta koska pistävä kipu lonkassani oli hävinnyt, teimme lyhyen hihnalenkin illan suussa.
Hertta alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään miten hihnan kanssa kuljetaan. Edelleen näytämme naapureiden mielestä hassuilta, kun joka neljännen askeleen jälkeen pysähdymme. Hertta katselee hetken intensiivisesti eteenpäin, odottaen matkan jatkuvan. Ei se jatku, ja niin tuo pieni söpönokka palaa viereeni. Lähdemme taas liikkeelle vain pysähtyäksemme taas. Sama toistuu uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kuulema sitkeys palkitaan. Pian se nähdään.
Myöhemmin muistin että meillä on vielä muutama karjalanpiirakka pakkasessa. Nostelin ne uuninpellille, sivelin pintaan kanamunaa ja tönäisin ne uuniin.
Sitten heijastimme olohuoneen seinäkankaalle Tuubin. Karjalanpiirakat ja Tuubi sopivat hyvin yhteen. Siitäkin huolimatta että videoklipit eivät olleet tälläkertaa kovinkaan hauskoja. Vai onko muka hauskaa kun kiinalainen opiskelija potkaisee luokkakaveriaan päähän. Näinä koulusurmien aikoina en arvosta.
Pirjo Heikkilä on kyllä hauska. Siinä on sellainen nainen, jonka huumorista diggailen. Menin siis kuitenkin hyvillä mielin nukkumaan. Päivä pulkassa.
Olispa hauskaa lukea muidenkin päivä kanssani-postauksia. Jos teette moisen, jättäkää ihmeessä linkki kommenttilokerooni niin tulen katsomaan mistä teidän päivä koostui.
Mitä rentouttavinta sunnuntaita sinulle sinne ruudun toiselle puolelle!
Ansku
Jos haluat pysyä ajantasalla uusista postauksista, voit bloggerin lisäksi seurata blogiani myös Facebookissa, Bloglovinissa sekä Blogilistalla!
peaceandstyleblog 