Suunitelmani alkaa olla pikkuhiljaa paketissa. Tulevaisuuteni suhteen siis. Viimeisen vuoden ajan olen sillointällöin täälä blogissanikin sivunnut fiiliksiäni. Olen kertonut pettymyksistäni, haaveistani ja olenpa tainnut pyytää myös neuvoa teiltä fiksummilta, sielä ruudun toisella puolella.
Viimeinen vuosi, itseasiassa ylikin, on ollut raskasta aikaa. Elämääni on kuulunut monenlaista tunnetta, pettymyksestä iloon, ja taas takaisin pettymyksen pohjamutiin. Olen ollut uupunut, ahdistunut ja toiveikas. Olen tuntenut itseni voimakkaaksi ja sitten taas hirvittävän heikoksi. Aikamoista vuoristorataa.
Tämä kaikki on saanut minut miettimään vakavasti elämääni ja tulevaisuuttani. Muistan kuulleeni joskus, että ihminen pystyy vaikuttamaan omaan onnellisuuteensa 40 prosenttia. Mietin, kuinka paljon olin satsannut omilla päätöksilläni onnellisuuteeni, ja olinko todella ottanut vastuun siitä. Hoitoala on kova ala. Se on kova ja vaativa ala kenelle tahansa, mutta tällaiselle erityisherkälle ihmiselle se voi olla liian raskasta. Toki asiaan liittyy muutakin, eikä mikään ole mustavalkoista. Viimeisten kymmenen vuoden ajan olen etsinyt omaa paikkaani. Sellaista, jossa olisi hyvä tehdä työtä. Tajusin viimein, ettei tämä ole minua varten. Tämä työ vaikuttaa elämääni liian laajasti. Ja kyllä, kiitos kysymästä, yritin päästää irti sisäisestä perfektionististani, ja tehdä vähän kevyemmin. Tämä, ja kaikki muutkin keinot on kokeiltu.
Pyörittelin ja pohdin. Muistin tuon aiemmin mainitsemani onnellisuusprosentin. Nyt on minun valintani, minun vastuuni aika. Minun on muutettava elämäni suunta. Prosessi on vaatinut liian monia unettomia öitä, hammasten kiristelyä ja itkua. Päätös on tehty, ja ensimmäiset askeleetkin otettu.
Minä vaihdan alaa. Aloitan opiskelun, ja otan vastuun omasta onnellisuudestani.
Olen käyttänyt satoja tunteja sen oikean alan löytymiseen. En tietenkään vieläkään voi olla varma, onko valitsemani suunta juuri se oikea. Riski on kuitenkin otettava, ja katsottava mihin se vie. Kolmekymppisenä alan vaihtamisen suurin ongelma ei ole vain sen uuden alan löytäminen, vaan siihen liittyy paljon muutakin, mm. asuntolainat. Paljon oli siis tehtävä. Listasin kiinnostuksen kohteeni sekä vahvuuteni. Niiden perusteella viestintä sekä tapahtumasuunittelu olivat päälimmäisenä pinkassa, jota yritin parhaani mukaan perata. Kävin läpi kouluja, kursseja ja täyttelin hakulomakkeita. En tullut valituksi. Sitten, eteeni tupsahti kulttuurituottajan koulutus. Sen kohdalla tuntui, että kaikki osat loksahtelivat paikalleen.
Aivan pian aloitan ensimmäiset kurssit avoimessa ammattikorkeakoulussa. Samalla vähennän työntekoa, jotta opiskeluun jää aikaa. Suoritan kursseja, ja haen sitten varsinaista opiskelupaikkaa. Jos en saa sitä, jatkan opintoja, ja haen uudelleen. Se on tämän hetken suunitelmani.
Kuvat ovat torstailta. Päätimme Anna-Marian kanssa ottaa miehet messiin, ja lähdimme katselemaan Taiteiden yön tarjontaa. Ilta oli omistetty myöhästymisille, jotka johtuivat yksinkertaisesti joko liian hyvästä seurasta, tai sitten ajan tajuttomuudesta.
Viimeiseen muotiratikkaan sentään juuri ja juuri ehdimme, mutta valitettavasti kaikki matkan varrella sijainneet putiikit jäivät katsastamatta, kun ratikka kiisi pitkin viilenevää Helsinkiä, kohti päätepysäkkiään. Ruuan ystävinä päätimme kurkistaa makujen maailmaan, eli Rautatientorin ruokatelttaan. Vaan portitpa olivatkin jo kiinni, ja tarjolla enään lähinnä ohrapirtelöä. Meille naisille kuitenkin maistui mieluummin kuohuviini, joten päätimme illan Teatteriin.
Ilta oli äärimmäisen hauska, vaikkakin Taiteiden yö on minusta jokseenkin harhaanjohtava nimi tälle tapahtumalle.
Kivaa lauantaipäivää!
Ansku
peaceandstyleblog 