– Kyllä sen ehdottomasti täytyy olla klassinen mansikkakermakakku, sanoi mieheni, kun mietittiin minkälaista leivosta pistetään pöytään, kun vietetään hänen nelikymppisiään.
Omat kakunleipomistaitoni ovat, no, vähintäänkin vajavaiset (sattuuko esimerkiksi siskoni ja hänen miehensä muistamaan eräänkin kermakakun jonka kaikki kermat olivat valuneet pois?), joten turvauduin tietenkin, tittidii, äitiini.
Viime lauantaina sitten juhlittiin. ”Vain” kaksi viikoa virallisen päivän jälkeen, koska työ ja koulu. Ja koska kavereiden menot.
Mintunlehdillä koristellun mansikkakakun kanssa maistui maljajuomana Asti Tostin muskatellirypäleistä valmistettu aromikas, makea kuohuviini.
Huomaatteko muuten ylemmssä kuvassa, skumppapullon takana lautastornin. En tullut ottaneeksi siitä kuvaa erikseen, mutta voin kertoa. Se on aika nätti. Koska rakastan pientä epätäydellisyyttä ja rentoa otetta, kasasin erilaisia tarjoilulautasia päällekkäin niin, että lautasten välissä on vielä erilaiset servietit. Näytti kivalta.
Juhlimme kahdessa osassa. Ensin talo tulvi sukulaisia. Kippiteltiin skumpalla, syötiin kakkua ja hörpättiin kahvit. Ihasteltiin miehen synttärilahjafillaria.
Myöhemmin tulivat kaverit. Kaksi niistä järjesti ihanan, intiimin livelauluesityksen lahjaksi. Kaksi miestä ja kaksi kitaraa. Se oli hunajaa korville, vaikka yhden naisen catering-firmaa tuolla hetkellä pyörittäessäni keskityinkin enemmän tacojen lämmitykseen.
Niin. Illalla ei sitten enään syöty kakkua eikä keitelty kahvejakaan, vaan täyteltiin rapsakoita tacokuoria. Ne huuhdottiin alas Savia Vivan luomu valko- ja punaviineillä, joista saimme Asti Tostin tapaan näytepullot.
Melkein koko tuon lauantain satoi vettä. Ulkona oli harmaata, eikä terassin rottinkikalusteilla kukaan viihtynyt happihyppelyä pidempää aikaa. Eikä onneksi tarvinnutkaan.
Sisällä oli lämmin tunnelma – ehkä osittain siksikin, että allekirjoittanut unohti uunin kiireissään joksikin aikaa päälle – viini virtasi ja latinomusiikki soi.
Ihana lattarimusa ei ainakaan auttanut helpottamaan matkakuumettani, joka huitelee jo pelottavan korkeissa lukemissa.
Olen kuunnellut viime aikoina oikeastaan vain lattarimusiikkia. Enrique Iglesiaksen Duele El Corazon saa aikaan pakahduttavan kaipauksen tunteen johonkin pallean seudulle. Se saa haaveilemaan Costa Ricasta, Kuubasta tai vähintäänkin Espanjasta, ja sen laaksoista sekä vuoristosta. Ja tietty merestä.
Savia Vivan viinit sopivat mielentilaani Espanjalaisen alkuperänsä vuoksi. Sopivat ne tosin juhlan taco-teemaankin.
Luulin ettei tähän aikaan vuodesta ole kesällä pimeää. Olin väärässä.
Vieraamme katosivat pikkuhiljaa pimeään kesäyöhön, ja me painelimme vällyjen alle lepäämään. Kas kun näin vanhoina tarvitsee enemmän lepoa kuin kaksikymppisenä.
Kippis! Tästä kohti viittäkymppiä sitten, sanoi Jani ♥
P.s: Kommenttiboksi on vapaa ajatuksille ja viesteille, mutta ei alkoholiin liittyville.
peaceandstyleblog 