Täysin turkiton koira

Ulkonäyttelykausi on nyt avattu. Nuorempi pikinokkamme – Hertaksikin kutsuttu – päätyi tänään tuomarin arvioivan silmän alle Tuomarinkartanon vinttikoiraradalle. Tiesimme jo etukäteen ettei menestystä tällä karvalla saada, ja niinhän siinä kävi, että tuomarin arvostelu kuului näin: ”16 kk vanha, täysin turkittomana esitetty ystävällinen juniori…”. 

Vai että täysin turkiton? Onhan siinä karvaa – mitä nyt alusvilla puuttuu. Heh. No, kokemusta saimme taas, ja sehän on tärkeää. Hertta kun on kova stressaamaan. Sisänäyttelyt ovat olleet jännimpiä, ja ulkonäyttelyissä koira osaa myös hiukan relata. Ehkä seuraavaan näyttelyyn mennessä alusvillakin on taas kasvanut. 

                                   Huppari: DefShop(saatu) Farkut: Reserved Tennarit: Converse

Meillä oli hauska päivä, siitäkin huolimatta että kehään pääsy viivästyi, ja viivästyi, ja viivästyi… Aurinko paistoi ajoittain kauniisti, kun taas sadekuurokin hiukan ripsautti vettä niskaan. Minä söin kesän ensimmäisen grillimakkaran, ja ihastelin vihertyvää luontoa. 

Nyt meillä on väsynyt berninpaimenkoira. Eipä siinä, emäntänsäkin haaveilee päiväunista. Monta tuntia ulkona sai olon nälkäiseksi. Söin äsken valtavan annoksen kebab-lihaa salaatilla, ja nyt tekisi mieli mennä vatsan viereen sohvalle. Ehkä menenkin. Sitten teen hauis-ojentajatreenin. Illalla tulee lätkää. Katson ottelun, ja hemmottelen itseäni raakasuklaa-chiapuddingilla. Se on vähän kuin lapsuuden suklaamannapuuro. 

Kivaa iltaa tyypit!

Ansku

P.s: Luin juuri ettei BB enään kuulu Sub:in ohjelmistoon syksyllä. Se ainut myötähäpeää aiheuttava tositv-ohjelma, jota olen seurannut! Ja nyt se on ohi. Mitä mää ny si katton?

Voiko koirakin marrasmasentua?

Jokin aika sitten Noora väitti blogissaan, että olisi nähnyt auringon. Pötypuhetta, ajattelin silloin, ja kommentoinkin jotain trikkikuvaukseen liittyvää. Mutta sitten. Tänään, iltapäivällä kun tyhjensin astianpesukonetta, kummallinen valo valaisi keittiön. Katsahdin epäuskoisesti takapihalle. Valonsäteet piirtyivät sälekaihtimien lomitse paljasten sen tosiasian, etten tänä(kään) syksynä pessyt ikkunoita. Se tosin jäi vain hetkelliseksi havainnoksi, nimittäin kyllä huomion varasti kaunis valo. Kurkistelin ikkunasta taivaalle – ja kyllä, siellä se paistoi pilvien lomasta, näin jopa palan sinistä taivastakin. Se oli kuin vastaisku uutiselle, jonka kuulin kai toissapäivänä. Kuulemma marraskuussa oli ennätysvähän aurinkoisia päiviä. Jees jees, i know – tuumasin kun kuulin tuon itsestäänselvän asian. 

Menin sitten oikein ovesta ulos kummastelemaan tätä hetkellistä valoilmiötä. Luulen että meidän vanhempi koirakin piristyi auringosta, se nimittäin leikki Hertan, tuon toisen pikinokkamme kanssa. Ja sitä se ei ole kuulkaas tehnyt vähään aikaan. Olenkohan tartuttanut marrasalakulon siihenkin?

Nyt kun koirista tuli puhe, voisinkin vinkata tulevan viikonlopun Koira2014-tapahtumasta. Kennelliiton järjestämä koko perheen koiratapahtuma järjestetään nyt lauantaina ja sunnuntaina. Helsingin Messukeskuksessa pääsee silloin tutustumaan erilaisiin koirarotuihin, näkemään vauhdikkaita näytöksiä, kuulemaan luentoja, todistamaan kun 18 sankarikoiraa saa palkinnon ja vaikka mitä muuta. Mekin olemme menossa suununtaina, kun tuo nuorempi koira, Hertta menee kehään. Koiria on tulossa valtavasti, lauantain näyttelyyn osallistuu noin 6700 ja sunnuntaina noin 7000 koiraa! Jännittää, me kun emme ole koskaan olleet noin isossa näyttelyssä. Viimeksi Herttalle iski ramppikuume, parka alkoi hilseillä juuri huonolla hetkellä. Noh, ostamme vaikka sitten lohdutukseksi uuden nahkapannan(lohdutukseksi minulle, mutta Hertan käyttöön. Ni.). 

Tässä linkki Koira2014-tapahtuman sivustolle, mikäli mielit saada lisätietoa. 

Vietän tänään maratonopiskelupäivää. Aamulla kävin salilla, ja sitten olenkin istunut nenä kiinni ruudussa satunnaisia lyhyitä taukoja lukuunottamatta. Nyt päätin viettää hiukan pidemmän tauon, tällatavoin blogin päivittämisen muodossa. Oikean käden ranne alkaa vihoitella siinä määrin, että se kaipaisi ehkä taukoa tietokoneelta. Taidan lähteä koirien kanssa lenkille. Jatkan koulujuttuja sitten… Mutta hei, viestinnän ja markkinoinnin tehtävät alkavat olla melko hyvällä mallilla! Jes!

Mukavaa illan jatkoa teille!

Ansku

Ripaus viininpunaista

Taustalla soi Jenni Vartiaisen, Minä sinua vaan. Keittiönpöydällä on murusia. Tee jäähtyy mukiini. Rauhallinen sunnuntai, ei kiirettä mihinkään. Nukuttiin pitkään, ja noustiin sitten ihanan laiskasti. Jani lähti metsästämään croisantteja ja tuoreita sämpylöitä. Minä vedin sillä aikaa villasukat jalkaan ja lämmintin paistinpannun kuumaksi. Haluan paistetun kananmunani aina niin, että keltuainen jää vähän pehmeäksi ja valuvaksi, niin että se sotkee sormet.

Nyt vatsa on täynnä ja kädet hakeutuivat taas näppäimistölle. Viimeisin merkintä täällä blogissani on torstailta. Mihin se aika taas katosi? Tai no, tiedänhän minä. Töitä tehdessä. Sillon ei ole yleensä aikaa tai energiaa kirjoittaa, käsitellä kuvia ja mitä blogin ylläpitäminen nyt sitten vaatiikaan. 

Tajusin, että viime sunnuntaistakin on taas jo viikko. Vastahan  me ajelimme Tuulokseen, kohti koiranäyttelyä. Hertta sai hyvät arvostelut ja kunniapalkinnonkin, mutta muuten kävi vähän kehnonlaisesti. Pentuja oli kolme, Hertta sijoittui viimeiseksi. Kokemus oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä, näyttely pidettiin nimittäin parkkihallissa. Se tuntui olevan jännittävä paikka tälle meidän vielä kokemattomalle karvakorvalle. Äkkiä tuo siihen sopeutui, mutta jostain syystä muiden rotujen edustajat vähän pelottivat. Seisoskelin pitkään kolmen rauhallisen leonberginkoiran keskellä Hertan kanssa, jotta se tottuisi. Liekö olleen mitään hyötyä, säikyltä vaikutti silti. Kumma juttu, vaikka se on pienestä lähtien nähnyt paljon myös muiden rotujen edustajia. Harjoitukset jatkukoon…

Minä kommin nyt pienen pienille nokkaunille mieheni kainaloon, ja nautin tästä ihanasta, äärimmäisen harvinaislaatuisesta joutilaisuudesta. Huomenna on taas päivä täynnä ohjelmaa. 

Suloista sunnuntaita!

Ansku

Löydät minut Instagrammista nimellä annamaria_shoeloverblog

Koiranäyttely

Tällä hetkellä kodissamme tuhisee kahden berninpaimenkoiran sijaan kolme sellaista. Vuorotellen ne ynähtävät unissaan, huokaavat ja hiljenevät sitten taas jatkamaan uniaan. Koirilla on ollut touhukas päivä. Tai no, oikeastaan kahdella niistä. Vanhin koiramme Demi, on vahtinut kotia sillä aikaa kun nuoremmat ovat viuhuneet pitkin maita ja mantuja. Tarkemmin sanottuna, pitkin Tervakoskea.

Sielä järjestettiin tänään näyttely. Siskokset Hertta ja Hulda olivat kumpikin paikalla. Me lähdimme kotiin pienen pokaalin kanssa. Rotunsa paras nääs, tuo meidän Hertta. Hulda on nyt meillä illan hoidossa. Pelkäsimme että meno voisi olla kovaakin, kun siskokset pääsevät leikin tiimellykseen, mutta ei. Eivät ne jaksa. Jatkakoon uniaan. Minä taidan lähteä ostamaan hampurilaista. Ensi viikolla jätän hiilarit taas vähemmälle, täytyy tänään siis vielä nauttia kun voi.

Jokos on muuten poolopaidat kaivettu kaapin uumenista?

Leppoisaa suununtain jatkoa!

Ansku

Melkein kuningatar

Muistatteko vielä, miltä pikkuinen berninpaimenkoiramme näytti maaliskuussa? Minä en. Siksi virkistin muistiani, ja kurkkasin äsken aiempaa postaustani, jossa vauvamme poseeraa melkein ensimmäisiä kertojaan. Purskahdin nauruun. Mikä hassu pallero! Kannattaa siis kurkistaa tämä postaus, mikäli haluat piristystä päivääsi. 

Hertta näyttäytyy aina silloin tällöin täälä blogissa. Tällä kertaa päätin omistaa sille ihan oman postauksen, kävimme nimittäin eilen näyttelyssä. 

Olimme Hyvinkäällä aamulla jo ennen kymmentä. Kyseessä oli sveitsinpaimenkoirien erikoisnäyttely.

Hertan kehään pääsyä odotellessamme meillä oli rutkasti aikaa ihailla muita, jo aikuisia koiria. Paikalla oli edustettuina kaikki sveitsinpaimenkoirat, joista itselle mieluisimpia ovat tietenkin bernit, mutta myös isosveitsinpaimenkoirat niiden uljaan ulkonäön vuoksi. Olen täysin keltanokka, mitä tulee koiranäyttelyihin, joten päiväni kului lähinnä ihmetellessä. Niin, ja odotellessa. Tuomarit olivat huolellisia, joten aikaa kului. Kun Hertta pääsi kasvattajansa kanssa kehään, sydän pamppaili jännityksestä.

Epäilin, että meidän vielä niin pieni koiramme ei ehkä menestyisi, ja jäisi komeampien pentujen varjoon. Vaan toisin kävi. Tärkeän kokemuksen lisäksi sijoituimme kolmanneksi! Nyt edessä on vielä yksi pentunäyttely, ja sitten siirrymme junioriluokkaan. Saa nähdä tuleeko Hertasta näyttelyiden kuningatar, niinkuin helmikuussa puolileikilläni uhosin. 

Minun piti tänään leävätä oikein olan takaa. Viettää mahdollisimman veltto lomapäivä. Aikomukseni oli heräämisen jälkeen syödä laiskasti aamupala, jonka jälkeen olisin siirtynyt sohvalle lukemaan. Sitten olisin taas syönyt – ehkä terassilla tällä kertaa, kirjoittanut mahdollisesti tämän postauksen, ja jatkanut lukemista siihen asti kunnes luomet lurpsahtelisivat päiväunien merkiksi. Illalla kävellä lompsuttelisin rennon pikkulenkin koirien kanssa.

Sen sijaan olen soitellut verotoimistoon, ihmetellyt syksyllä alkavaa kurssia ja sen suorittamista, hahmotellut uuden puhelimen hankintaa, ja nyt, kun olen julkaissut tämän postauksen, joudun lähtemään puukaupoille peräkärry auton perässä kolistellen.

Mitäs te teette tänään?

Ansku

Bloggaaja ja sen koira

Ihanaa päivää teille! Minä painelen taas töihin…

Ansku

Motto kuin suojapanssari

Sanonta, pessimisti ei pety, on kuulunut jo jonkin aikaa mottoihini, ja ihan syystä. On paljon helpompaa ottaa vastaan pettymykset, hylkäykset ja muut negatiiviset asiat, silloin kun ei ole ollut liian toiveikas. Haluan painottaa sanaa, liian. Tietenkin kannustan ihmisiä ja itseänikin uskomaan itseensä. On hyvä toivoa, ehkä vähän rukoillakin, että haaveet toteutuvat ja tavoitteet täyttyvät, mutta ei kannata laittaa kaikkea näiden varaan.

Tein lupauksen, että tänä vuonna otan ratkaisevan askeleen kohti uutta uraa, ja tätä kautta tasapainoisempaa sekä onnellisempaa elämää. Hain mm. kahteen kouluun. Toivoin sormet ristissä pääseväni toiseen. Haaveissani näin itseni opiskelemassa unelmieni alaa, hymyillen pää täynnä ideoita ja ajatuksia. Olen huomannut, että ideointi, suunittelu organisointi, luovuus, valokuvaus sekä kirjoittaminen tekevät minut iloiseksi.

En päässyt kumpaakaan kouluun. Pettymys iski vasten kasvojani kuin se kuuluisa märkä rätti. Siitäkin huolimatta, etten hetkeäkään uskaltanut olla ihan varma opiskelupaikan nappaamisesta. Toisen koulun kohdalla epäilin pääseväni edes pääsykokeisiin, ja hylkäyskirjeen luettuani syytin itseäni hölmöydestä, liiallisesta toiveikkuudesta.

Ensi vuonna sitten, voisi ajatella. Minun kohdallani se ei mene niin. Olen psyykannut itseni tekemään muutoksen nyt. On siis pakko kehitellä vaihtoehtoisia suunitelmia. Sitäpaitsi, täytän ensivuonna kolmekymmentä vuotta. Olen naimisissa, ja omakotitalossamme on kaksi huonetta tyhjillään. Siis jollei lasketa kaikkea sitä turhanpäiväistä rojua mitä ne ovat nielaisseet. En voi lykätä ammatillisia haaveitani loputtomiin. Haluan ehkä jossainvaiheessa perheenlisäystä. Paineet kasvavat.

Minulle nakattiin muutama päivä sitten Facebookissa parasta aikaa pyörivä positiivisuushaaste. En ole tehnyt asian eteen mitään, en ole ollut kovinkaan myönteisellä tuulella viime päivinä. Olen ollut väsynyt, kiireinen, itkuinenkin. Voi olla, että olen taas tänäänkin illalla väsynyt ja itkuinen, mutta ainakin nyt päivällä eteeni on tullut asioita, jotka ovat saaneet mieleni positiiviseksi ja huuleni hymyilemään.

Rakkaat karvaturrit. Kun puhelimeni herätyskello aamulla soi, riensi kaksi pikinokkaa sänkyni viereen, innokkaina ja ystävällisinä. Hymyilin. Tunsin kuinka sydämeni suli taas näiden nappisilmien edessä. Nämä karhunpoikaset saavat minut hymyilemään joka päivä.

Matkalla kuntosalilta kotiin, ohitin naapureiden ihastuttavan niityn, jossa sinisävyiset Lupiinit ja muut kauniit luonnonkukat rehottavat. Seurasin hetken touhukasta kimalaista hyörimässä kukkien ympärillä. Huomasin, kuinka pienestä asiasta voi löytää iloa ja hyvää mieltä.

En silti aio hylätä aiemmin mainitsemaani mottoa, pidän sitä nimittäin oikeasti ihan hyödyllisenä. Sehän on kuin näkymätön suojapanssari! Ehkä kuitenkin yritän löytää raskaistakin päivistä jotain hyvää. Joka päivä.

Iloa päiväänne!

Ansku

Kaislikossa mulahtaa

Vietin eilen vapaapäivää. Heräsin vasta, kun tuntui siltä että aurinko kiinnosti enemmän kuin pehmoinen peitto. Pukeuduin rennosti lököhousuihin, ja herkuttelin (viimeistä kertaa muutamaan päivään, koska nysseloppuu. Näin maanantain kunnaksi alkaa terveellinen elämä taas). Iltapäivällä keksimme lähteä Aulangon joutsenlammelle jätskille koirien kanssa.

Päivä oli kuuma, eikä meidän autoa ole varusteltu sellaisilla hienouksilla kuin ilmastointi. Siksi pysähdyimme jo ennen joutsenlampea, jotta karvaturrit voisivat vilvoitella vähän vedentuntumassa. Vaan eihän me ehditty edes rantaan saakka, kun jo alkoi sataa. Jossain salamoi, ja ajoittain jyrisikin. Kipitimme juoksujalkaa autoon, ja manaillen otimme suunnan kohti kotia. Ei niitä joutsenia viitsi vesisateessa katsella.

Turengissa sijaitseva Suviranta on siitä kiva terassikahvila, että sen lisäksi että sielä on mahdollisuus päästä katon alle suojaan, on terdelle tervetulleita myös koirat. Heillä on haukuille jopa omat ruokalistat!

Perille päästyämme sadekin jo lakkasi, ja jäde maistui herkulliselta. Illan suussa poikkesimme vielä rannalla, ja Hertta meni ekaa kertaa uimaan, tosin vahingossa. Koirat juoksivat kilpaa kaislikossa, ja sitten tuo nuorempi mulasi. Säntäsin jo pelastusasemiin, kun pieni pääsikin rämpimään rantaan. Saa nähdä uskaltaako vielä uimaan. Vaikka onhan tuo aika rohkea tapaus kyllä.

Ihan vielä en ole saanut kuvia kokoon lauantain blogitilaisuudesta, mutta jahka kerkiä, kerron teille päivästä. Oli kivaa, ja minä olen jo ihan täpinöissäni suunittelemassa uutta juttua!

Mukavaa päivää!

Puistossa

Ne päivät osuvat tasaisin väliajoin kohdalle. Ei, en puhu niistä päivistä, höpsöt, vaan tietenkin niistä kun asukuvien ottaminen on vaan tosi vaikeaa, jopa mahdotonta.

Tänään oli ihana, aurinkoinen päivä. Suorastaan kesäinen. Itseasiassa minun puolestani voimme sopia että nyt on kesä. Aurinkoisesta säästä ilahtui myös mieheni, joka laittoi minulle töihin viestiä WhatsApp:in kautta. Hän halusi mennä kuvamaan työvuoroni päätyttyä. Sehän sopi. Niinpä ajelimme Hämeen linnan kupeeseen ja ryhdyimme toimeen.

Minä nautin ensimmäisestä kesäpäivästä paljain nilkoin, huulet kaartuneena joko kummalliseen irvistykseen, tai sitten tötterölle supistuneena.

Näin meillä. Ilmeiltyäni poskeni kipeiksi, vapautimme Toyotan takarontista kaksi berinpaimenkoiraa. Sitten me ja karvakuonot ryhdyimme yksissä tuumin ihmettelemään puiston ihmisvilinää, ja vähän muutakin.

Tokaa kertaa veden ääressä. On se jännä. 

Hämeen linnaa ympäröivä puisto oli vääränään aurinkoisesta säästä nauttivia ihmisiä. Monet pitivät piknikkiä viltin päällä istuen, ja saivat minut huokaamaan kateellisena. Mutta minäpä menin Ärrän kautta kotiin. Ostin suklaalevyn ja jäätelöä. Pidän oman piknikin kotisohvalla. Ja haaveilen että pääsisin ystävieni kanssa eväsretkelle. Meillä olisi croisantteja, mansikoita ja kuohuviiniä. Miehet voisivat ehkä juoda olutta.

Aurinkoista viikonlopun jatkoa!

Ansku

Minkälainen koiranpentu meille oikein tulikaan?

No niin. Vähän reilu viikko on nyt kulunut siitä kun meille muutti pieni, pörröinen ja niin rakas Berninpaimenkoiranpentu. Ja kuulkaa, voin ihan suorilla myöntää etten muistanut pikkupentuajan olleen toisen koiramme kohdalla ihan näin vaativaa. Ehkä siksi ettei se ollut.

Ensimmäiset kolme yötä Hertta nukkui huonosti. Se vinkui ja touhusi. Päivällä pentu olisi mielellään vedellyt sikeitä. Niinpä ensimmäinen duuni oli kääntää vuorokausirytmi niin, että yöllä nukutaan ja päivällä touhutaan. Ja kyllä, päivällä meillä todellakin touhutaan. Epäilen että pennun kasvattaminen on työläämpää kuin lasten.

Olemme jakaneet talomme rauta-aidalla kahtia. Pennun pääsy olohuoneeseen sohvaa kalvamaan ja sähköjohtoja nakertelemaan on evätty. Tämä on toiminut ihan kohtuullisesti. Silti, kun silmä välttää, pentu kyllä keksii mikä on se kielletty hedelmä. Ja sitten se syö sen. Hertta nakertaa takkaa tai sitten keittiön tuolinjalkoja. Myös maton repiminen on hirvittävän hauskaa. Ja kyllä, kiitos kysymästä, lattiamme pursuilevat koiranleluja ja luita joihin voisi pienet naskalihampaat upottaa. Matto toisensa perään on takavarikoitu. Yksi on kuitenkin jätettävä paikalleen liukastumisen ehkäisemiseksi.

Koulutuksen aloitimme heti. Istu, maahan, odota-käskyt toimivat jo kohtuullisesti. Siis siihen nähden että Hertta on ollut meillä vähän yli viikon. Ja siihen nähden että se on mahdottoman itsepäinen. Ruokakuppia odotetaan kauniisti istuen, ja pissat hän tekee joko sanomalehdelle tai ulos jos ollaan sinne ehditty. Pissaaminen käskystä ei vielä toimi. Toistoja, toistoja lisää siis. Muutaman kerran olen kokeeksi pyytänyt Herttaa pissaamaan. Tällöin pentu nostaa katseensa ja odottaa herkkupalan tipahtavan suuhunsa. Käsky on yhtä kuin herkku. Hertan mielestä. Itse olen toista mieltä, joten harjoitus jatkuu.

Vaikka tämä karvainen tapaus on hirvittävän perso nameille, on silti kontaktin saaminen ulkona haasteellista. Useinmiten Hertta juoksee luokse kuulleessaan oman nimensä tai tänne-käskyn, mutta vaikka muuttuisin jättiläismäiseksi hotdogiksi silloin kun kyseessä on jäniksen papanat tai naapurin lapsi, hodari jää kakkoseksi.

Pentu on todella rohkea, utelias ja äärimmäisen omapäinen. Olen jatkanut kulkuani talon toiselle puolelle sen jäädessä itsepäisesti yksin napottamaan etupihalle. Aikaa kuluu. Helposti vasta monen minuutin kuluttua pentu juoksee perääni. Kyse on tahtojen taistelusta.

Koulutusmetodiini kuuluu herkkuja, herkkuja ja herkkuja sekä paljon kehuja. Mutta niin vain jäniksen papanat ovat kiinnostavampia. Saa nähdä minkälaiseksi tuo mussukka kasvaa.

Kaikille pennusta haaveileville haluan muistuttaa, ettei se ole kuulkaa helppoa. Pentua ei koskaan tule ottaa heppoisin perustein, mutta lisäksi mielessä tulee olla suunitelma kuinka selvitä niin että pennusta kasvaa yhteiskuntakelpoinen. Tai edes sellainen jonka kanssa voi asua samassa talossa.

Vaikka meillä oli selvä suunitelma, taktiikka ja etukäteen sovitut metodit, ollaan me Janin kanssa kumpikin välillä ihan poikki. On vaikeaa olla järjestelmällisen suunitelmallinen, kun väsyneenä yrität hauskuuttaa tai kouluttaa pentua joka a: puree koko ajan kipeästi rannettasi, lahkeitasi, tai korvaasi tai b: nakertelee lattialistoja. Aina välillä tekisi mieli luovuttaa ja piiloutua vessaan.

Mutta sitten. Kun pentu käpertyy syliini ja painan pääni sen pehmoista turkkia vasten, tiedän että tämä on kaiken vaivan arvoista. Pennusta kasvaa meidän paras ystävämme. Olen varma siitä. Se tuoksuukin niin suloiselta.

Ansku