Smells like flowers

No niin. Nyt olen taas vuotta lähempänä sitä lukemaa, mikä alkaa nuorekkaan kakkosen sijaan hyvin, hyvin aikuismaisella kolmosella. Olen 29-vuotias. En oikein tiedä miten tässä pääsi näin käymään. Tein joskus diilin, että täytän aina vaan uudelleen 25-vuotta.

Noh, muistan kyllä kuinka lukemat 2 ja 6 alkoivatkin kiinnostaa, ja siitä se sitten kai lähti. Nyt se kutonen vain on toisinpäin.

En tunne itseäni kolmekymppiseksi. Sen sijaan tunnen itseäni kiitolliseksi.

Viime viikot ovat olleet kovin raskaita. Niin myös eilinen. Töissä tapahtui asioita, joita kaikki ihmiset tuskin kestäisivätkään(minäkin huonosti, ja vain ammatin tuomalla kokemuksella), mutta kun astuin hiukan surumielisenä kotiovesta sisään, tilanne muuttui.

Enhän voinut pilata syntymäpäivääni suremalla asioita, joihin en voi vaikuttaa. Varsinkaan, kun pöydällä oli iso kasa lempikukkiani. Upeat valkoiset liljat, ja pöyhkeät punaiset pionit kutsuivat nuuhkimaan.

Kukkia hetkisen hypisteltyäni, huomasin myös hopeisena kiiltelevän paketin, jota kirkkaan punaiset nauhat koristivat. Rakas mieheni oli ilahduttanut minua kauneushoitolan lahjakortilla jo aamukuudelta, mutta se ei riittänyt. Nyt pöydällä odotti toinen lahja, jonka sisällön arvasin paketin korsettimaisesta nauhasidonnasta.

Uskaliasta, sanoisin. Hyvä että viitsin ostaa itse itselleni alusvaatteita, mutta että mieheni oli sen tehnyt. Arvostan tällaista vaivannäköä. Koko oli täydellinen, ja malli mietitty juuri minua ajatellen.

Eteeni kannettiin vielä mehevä suklainen kakkupala, jonka sain huuhtoa alas kupillisella vihreää teetä. Täydellistä.

Työmurheet unohtuivat, kun nautin täysin rinnoin hemmottelusta. Ja se tuntui oikeasti todella hyvältä.

Sitten nukuin virkistävät päiväunet, ja lähdin kiipeilemään.

En ole koskaan ennen ollut kiipeilemässä, joten odotin jännittyneenä mitä seinät tuovat tullessaan. Tuloksena: kipeät, rakkoiset kädet, hikinen selkä, kova nälkä, sekä into mennä uudestaan.

Tunnin kiipeilyn jälkeen käteni, varsinkin sormeni, olivat niin voimattomat, etten päässyt enään ylös. Siis sitä seinämää. Silloin luovutin. Ärsytti, koska jaloissani olisi vielä ollut voimaa. Mutta koska sormet kieltäytyivät yhteistyöstä, vaihdoin hikiset kiipeilykengät omiin sinisiin lenkkareihini. Sitten kiipeilyporukkamme, minä, Jani, ja sisareni lapset, hyppäsimme punaiseen Corollaan, jätimme Hänkkin taaksemme ja otimme suunnaksi hampurilaisravintolan. Sisareni nauroi, että mites ne valkoiset jauhot? Vastasin, no kun synttärit.

Päivä oli kiva. Kiitos siitä. Nyt jatkan upeiden kukkieni nuuskuttelua, ja herätän sitten unisen mieheni aamulenkille. Ja jatkan ilman valkoisia jauhoja.

Aurinkoista, ja iloista päivää!

Ansku